Normimeininkii

Ollaan nyt innostuttu tosta uimisesta ihan totaalisesti, ja harva se päivä tulee sellanen fiilis, että oispa kivaa mennä! Ehkä tää kevätkin tekee se, että täältä kotiluolasta alkaa tahtoa pois ja tehdä asioita. Tosin Joonan mielestä kotonakin on kivaa, kun aurinko paistaa sisään ja pölyhiukkaset lentelee kauniisti ympäriinsä... Onks tää nyt sit hyvä syy olla siivoomatta? ;)

Viikko sitten perjantaina Joona hoiti tuttuja iltakuvioitaan ja harjoitteli omatoimista kävelyä ilman mitään tukivälineitä. Se innostui ihan totaalisesti, kun sai kävellä sohvan ja telkkarin väliä (mun ja Tommin katsellessa Jokerit-HIFK-matsia, eli ilmeisesti Joona luuli meidän olevan niin kovin jännittyneitä ja kannustavia sen toiminnasta ;)) ja ilmeisesti se on siitä saanut sitten kipinän. Mä itse olin viikonlopun poissa, kun käytiin opiskelukavereiden kanssa Tallinnassa pikakaupunkilomalla, ja maanantaina sitten täällä kotona oli jo vähintään puolet ajasta jaloillaan taapertava ipana! Ihan hirmuisa kehitys ihan yhtäkkiä! Samoin se on alkanut puhumaan enempi tietyillä sanoilla, eikä enää pelkästään sitä älämölöä, eli ilmeisesti nyt taas on sellanen hetki menossa, että opitaan ihan hurjasti kaikkea! Eli puhetta ja kävelyä, siinä tän hetken ykkösjutut! Ihanaa kyllä katsella, kun ipana vihdoin täällä oikeasti kävelee ympäri kotia ja höpöttelee vaan mennessään!

Vähän on sitten nukkumisen ja etenkin nukkumaankäymisen kanssa ollut ongelmia, mutta ihmekös tuo, kun varmaan pienessä mielessä kovasti myös myllertää! Lisäksi eroahdistus ja ujopiimäily voimistuu, ja mä en enää saa tehdä just mitään rauhassa. Äiti-vaihe on kova, Tommi kelpaa kyllä hyvin, jos mä en oo kotona, mutta jos mä yrittäisin esimerkiks tehdä ruokaa, niin sillon isi ei kyllä kelpaa leikkikaveriksi, vaan äidin syliin tekis kovasti mieli. Toivottavasti tää vaihe ei kestä pitkään, vaan saadaan pian taas se reipas tutkijasielu takaisin, se tiesi kyllä, että äiti ja isi on ihan lähellä kun tarvii, mutta ei edes tahtonut olla koko ajan vaan sylissä. Tää äiti-vaihe meinaa nyt myös vähän kauhistuttaa mun opintojen takia, koska mä en edisty ollenkaan siinä tahdissa kuin pitäis. Lisäks mä oon ollut jonkun verran tässä tekemässä työvuoroja, joten Joona on aina niiden meidän "eropäivien" jälkeen ihan paniikissa, että hyvä jos saan käydä veskissä rauhassa... Tosi surku, koska Joona kuitenkin selkeesti viihtyy noiden tutuimpien varahoitajien (mummo ja pappa, sekä Joonan lempparitäti (eli se ainoa täti ;))) kanssa, mutta aina niiden hoivista palatessa korostuu, kuinka vaikeaa on pienelle pojalle just nyt olla erossa maailman rakkaimmista, isistä ja äidistä. Pitäisi kai olla vaan onnellinen tästä vaiheesta ja siitä äärettömästä rakkaudesta, mitä tuo pieni ihminen voikaan kokea, mutta tasapainoilu siitä nauttimisen ja muista asioista (erityisesti opintojen etenemisestä) stressaamisen välillä on kyllä äärimmäisen kuluttavaa, ja tuntuu sitten, että en oikein pysty antamaan täysiä prossia yhtään mihinkään...

Jos tästä tulevasta reilusta kuukaudesta nyt kuitenkin selvitään, niin sitten voisin keskittyä kesällä antamaan rakkautta ja turvaa tuolle pienelle lapselle, ja vihdoin syksyllä pääsisin itse töihin ja saataisiin Joona päivähoitoon! Siihen mennessä tää yksvuotiaan alkutaipaleen ikäkriisikin pitäisi kai olla jo hienosti selätetty?