Ei enää keskonen!

Nyt alkaa meillä kotona hiljalleen näyttää siltä, että tänne muuttaa pieni ihminen ihan näinä viikkoina...

Se meidän ostama pinnasänky on maalattu ja kasattu, mutta se on ihan kovin kiikkerä. Tommilla meinas palaa pinna sen kanssa niin pahasti, että lupasin, että ostetaan uusi. Toi kiikutetaan äidin luo mummola-sängyksi, niin eipähän tarvii sit ajatella siellä nukkupaikkaa :)

Eilen illalla tilasin meille uuden pinnasängyn, ja nyt Tommikin sai tahtonsa läpi. Meille tulee MUSTA pinnasänky! No mutta onpahan merkiltään sitten edes Brio, niin luulis olevan laadukas. Tilasin sen nettikaupasta, satasella saatiin, ja samaan pakettiin tilasin sitten rintapumpun (sen himoitsemani laadukkaamman käsiversion, jota on kovasti kehuttu) ja 2 tuttipulloakin. Toivottavasti ne tulee pian! Ens viikolla pitää myös tehdä pitempi kauppareissu IKEAan, jotta saadaan pinnasänkyyn patja, harsoja, reunasuojat ja kaikenlaista muuta... Sitten hypermarketti taitaa kutsua myös, sillä vaippoja tarvinnee vielä hankkia (vai minkähän kokosia ne babyshowereista vaippakakussa tulleet on?), ja muuta sälää... ja ainiin, äidinmaidonkorvikettakin jokunen purkki. Sitten ihan oikeasti taitaa olla kaikki!

Ihan käsittämätön olo ajatella, että tänään, tästä päivästä eteenpäin, meidän vauva syntyy ihan oikeena täysaikasena vauvana, ei enää keskosena. Se on aika hienoa, sillä välillä oon kyllä ollu vaipumassa epätoivoon näiden kolotusten ja olojen kanssa... Vaikka vauvalla onkin ollut ihan hyvät saumat selviytyä, vaikka oiski syntynyt aiemmin, niin onhan se tietysti parempi, ettei keskosena synny. Tila sillä alkaa käymään ahtaaks, ja musta tuntuu, että se tipahtaa päivä päivältä alemmas... sen peppu törröttää enää vähän navan yläpuolella, vaikka vielä hetki sitten se oli lähes mun kylkiluiden alla!

Tommikin totes, että jos mulla babyblues on yhtään pahempi, ku nää raskausajan hormonimyrskyt, niin hän varmaan tarvii jonkun kakkoskämpän... Enkä kyllä ihmettele, tiedän itsekin olleeni ihan hirveä kiukkupussi! En monesti tunnista itseäni, kun jotain kiukkuan - tai kun saan vaan ihan hysteerisen itkukohtauksen, joka ei lopu millään, enkä mä saa sitä mitenkään hallittua. Vaan ah, eihän nää tietysti tähän raskauteen lopu, vaan jatkuvat ties kuinka pitkään... Tommi on kyllä ollut ihan tosi ihana ja kestänyt kaiken hienosti! Ois ollut monta hetkeä, kun ei ois ollu sen velvollisuus pyytää ekana anteeksi, tai että sillä olis ollut täydet oikeudet suuttua mulle... vaan silti se on ollut ihana ja niin kiltti, tajunnut antaa mennä ohi korvien ja antaa mun rauhottua, jopa rauhotella mua, vaikka olisin huutanut ja kiukutellut sille ilkeestikin!

Nyt sitten vaan jatketaan odottelua, päivä päivältä... huomenna menen taas vähän hankkimaan lisää hankalia oloja ja koitan löytää joululahjojakin - vaikka eipä niitä enää kai ihan kovin montaa puutu :)