RV 33+1

Ja humpsis, niin se vaan hujahti parissa viikossa taas kolme senttiä ylöspäin tän mamin kohdunpohjankorkeus, eli sf-mitta. Se on siis maailman epätieteellisin ja epätarkoin neuvolamittaus, mitä voi olla! Mamma makoilee laverilla polvet koukussa, neuvolatäti ottaa mittanauhan ja käsikopelolla etsii kohdun ala- ja yläkohdat ja sitten mittailee sillä nauhalla. Mä olin pitkään ton kanssa alarajoilla, mutta nyt edellisellä kerralla olin noussut viikkoihin nähden ylärajalle ja tällä kertaa sen yli. (ja painokin alkanut nousemaan, nyt nousussa huippulukemat, eli 260g/vko nousee!)

Saas nähä, mutta parin viikon päästä on sitten lääkärineuvola. Se lääkäri koittaa käsikopelolla sitten saada selville, että minkä kokonen meidän pikkunyytti nyt sitten onkaan ja mitenhän mun lantio suhtautuu siihen. En usko, että mulla on mitään ongelmia alatiesynnytyksen kanssa, mutta onhan se tietty hyvä, että tutkivat. Ja siellä ne tota sf-mittaakin tuijottavat, että jos kasvu jatkuu tohon malliin, niin ne ehkä pistää lähetteen Jorviin ja ultraan, jotta tehdään siellä sitten tarkempaa kokoarviota vauvasta. Näin se menee, just kun viimeks ultratessa todettiin, että beibe on aika pieni, eikä ees keskikäyrällä...

Mun verenpaineet jatkaa alhaalla oloaan, mutta on silti ihan siedettävissä rajoissa. Kotona mulla kyllä on edelleen se äitin mittari, mutta en mä sillä oo mittaillu. Hassua oli myös, että mun pulssi oli 81! Vaikka en mä ollu mitenkään hengästynyt tai jännittynyt tai mitään, mutta ei sen pitäis mulla noin korkea silti olla! Normaalisti mun normipulssi on kuitenki siellä 70 tienoilla, tosin tänään vauvakin veti sykkeessään (152-158) huippulukemat. Ehkä me sit jänskättiin kuitenkin jotain, tai sitä, että tein tuolla päätöksiä sen rokotteen suhteen, ja vauvan puolustukseksi täytyy sanoa, että se sattu olee just heränny yöuniltaan ja melskas muutenkin. Hemoglobiinitkin mulla jatkaa edelleen epänormaaleissa raskausajanarvoissa, kun tänään mittari näytti sataakolmeakymmentäseiskaa.

Vauvalla on ollut vauhti päällä tässä pari päivää, välillä jo epäillyt, että meinaako se nyt kääntyä kuitenkin perätilaan. Vaan neuvolantäti sanoi, että kyllä se edelleen tuntuu aika selkeästi, että ihan fiksusti se siellä pää alaspäin lilluu. Rehaa muuten vaan, kun ei enää raukka mahdu potkimaan, niin huomiohakuisesti sitten kai muuten. Eilen iltasella käskin Tommin kuunnella, et kuuleeko se vaikka sydänääniä, niin heti kun vauva havaitsi isin pään mun mahalla, niin sehän sitten potkas isiä päähän...

Ja niin. Se rokotus... Kyllä mä sen kai nyt sitten otan, ihan vauvan takia. Se tarvii sen suojan kuitenkin, ja neuvolatäti on yleensä aika suora sanoistaan ja oli myös sen puolella. Sen verran hauska naikkonen, että sehän varmasti olis vihjassu, jos ei sitä suosittelis ottamaan - vaikka ei se tietenkään SAIS sellaista tehdä. Ensi viikolla en kuitenkaan piikille mene, vaan parin vkon päästä sitten... Pare vaan, ettei mulla nouse kuume siitä tai mitään, kun se sen jälkeinen viikonloppu olis sitten Liittokokous, ja siellä pitäis kyl olla voimissaan, kun muutenkin voi tulla aika rankka setti.

Tänään soitti sitten neuvolantäti, ja kertoi mun saavan rokotuksen viikon päästä, jos tahdon sen ottaa.

Kyseli myös mun ajatuksia asiasta, mut olin just vaan sporassa, niin enhän mä siellä halunnut julkisesti asiasta puhella! Hmph, onneksi perjantaina on vielä neuvolakäynti, niin ehkä siihen mennessä ehdin jäsennellä ajatuksiani ja osaan kysyä vielä asiasta.

Eikä mulle kyllä ees käy se keskiviikko, kun oon muualla... mutta jos haluan sen rokotuksen nyt sitten ottaa, niin kai mä voin saada sen joskus toistekin?

Tää asia ahdistaa ja pohdituttaa. Ehkä se pitäis vaan ottaa, niin eipä tartteis sitten sairastuessa jossitella.

Tyhmä, tyhmä rokotusasia, mene pois!

Aaaargh, ahdistaa ja inhottaa! Mä en todellakaan tiedä, että mitä mun pitäis ton rokotteen suhteen tehdä... Eilen uutisoitiin, että nyt se alkaa tulla kohti eteläistäkin Suomea se epidemia, joten enää en voi tuudittautua siihenkään, että ei olla jossain lapissa...

Mä olin jo siis päättänyt, että en aio ottaa. Sitten tästä ruvettiin puhumaan vielä enempi, nimenomaan raskaana olevien näkökulmasta, ja eiköhän munkin pieli mieleni ruvennut kalvamaan... Mitä mun pitäis tehdä? Koitin jo Tommillekin sanoa, että sen täytyy tehdä päätös, koska kummassakin tilanteessa mulle voi sattua jotain ja sitten vauva olisi Tommin vastuulla kuitenkin. Miten oikeasti voidaan olettaa, että tilanteessa, jossa en edes kaupassa osaa päättää, mitä haluan, vaan otan vähän kaikkea varmuudelta, niin osaisin tehdä päätöstä tällaisen ison asian suhteen?

Uskallanko uskoa, että Suomessa ei rokotettaisi parasta työikää olevaa luokkaa ja tulevia veronmaksajia, jos asiasta ei olisi varmuutta? Mikä tämä varmuus sitten on, miksei siitä kukaan puhu?!

Yks ilta nyt sitten kuitenkin selvittelin Espoon osaa, JOS rokotteen päättäisin ottaa. Ei hyvä tämäkään, sekotti mun ajatuksia vielä enemmän!

Espoo rokottaa ekana 36. vkolla tai yli raskaana olevat. Eli mä en kuulu siihen vielä nyt, kun rokotetta pian alkaisi saamaan... Mä saisin rokotteen aikaisintaan sillon, ku mulla on viikkoja 34+. Siihen 2vkon "kehittymisaika" et se alkaa vaikuttaa, niin vauva on jo täysaikainen, eli ainoa mun "murhe" olisi se keuhkokuume, jonka saannin suhteen oon toooooosi skeptinen! Mulla on kuitenkin tälläkin hetkellä keuhkojen laajuus ja toimintakyky ihan hyvä, samaa luokkaa kun normilla mun ikäisellä naishenkilöllä - näin siis olettaisin, koska mun keuhkot on normaalitilassa yli litran laajemmat, kuin keskimäärin ikäiselläni naisella... Ennenaikaista synnytystä mä en pelkää, koska vauvahan alkaa olla jo ihan hyvän kokoinen ja vaikka se sattuiskin syntymään keskosena, niin ei sillä hätää olisi.

Lisäksi Espoon sivuilta lainattua: "Alle 6 kk ikäinen voi saada suojaa äidinmaidon kautta, mikäli äitiä rokotetaan. Myös raskaudenaikaisen rokotuksen tiedetään antavan jonkin verran suojaa syntyvälle vauvalle." Eli mun jokatapauksessa kannattaa ottaa rokote vauvaa ajatellen, mutta kannattaako se ottaa vasta vauvan syntymän jälkeen, jolloin imetyksen kautta vauva saisi paremman suojan?? Ton teksin tulkitsin siis näin... vai riittääkö, et oon raskausaikana ottanu rokotteen, jolloin myös imetysvaiheessa voisi sitä hyötyä siirtää vauvalle? Enhän edes tiedä, saisinko sitä edes enää synnytyksen jälkeen!

Plus, että jos monella tuo aiheuttaa kuumetiloja ja flunssakolotuksia, niin haluanko mä ihan tosissani niitä enää siinä viimeisillä hetkillä, kun olotila on varmaan jo muutenkin aika tukala?! Ja jos synnytys sitten alkaiskin sillon, niin en varmasti kuumeisena jaksaisi sitä lasta maailmaan pukata...

Voi kun nyt saisi jostain vastauksia, niin ei tartteis tätäkään asiaa vatvoa ja surra!

Omituisten olojen suma

Mulla on ollut ihan ihme oloja viimeisen kaksi viikkoa... aamuisin tuntuu tosi usein, että nälkä on ihan hirveä, mutta ei tekisi mieli laittaa yhtään mitään suuhun, kun jo pelkkä hammasharja alkaa kuvottaa. Yleensä saan itseni pakotettuna syömään edes leivänkannikan, jugurttia tai vanukasta, mutta niissäkin on taistelua.

Jo muutamaan otteeseen aamulla on myös tullut ihan omituisia pyörrytyskohtauksia, ehkä hurjin viime perjantaina, kun vintti vain yhtäkkiä pimeni juna-asemalla. Mulla olisi ollut kaupungissa tapaaminen klo 11, mutta enhän mä päässyt sitten sinne asti... Olin kävellyt asemalle ja yhtäkkiä tuuperruin maahan, onneksi polvet edellä, niin ei vauvalle käynyt mitään. Vasen polvi onkin nyt sitten ihan mustelmilla ja tekee kipeää jos pitää polveen nojata. Onneksi Tommi oli kotona, joten sain soitettua sille, että tulee hakemaan mut pois asemalta, kun en uskaltanut edes tota paria sataa metriä yksin kävellä! Kotona sitten juttelin hetken skandia pöntön kanssa ja nukahdin sohvalle. Herättyäni puolilta päivin oli olo taas ihan normaali, eikä verenpaineetkaan mitenkään liian alhaiset!

Tänä aamuna oli myös aikainen lähtö, ja jälleen sama kiukuttelu vatsassa, ettei mitään olisi suostunut huolimaan aamupalaksi. Banaanin syötyäni pääsin kuitenkin pelonsekaisin tuntein matkaan, ja koko aika epäilytti, että entä jos tuuperrunkin jonnekin kauemmas kotoa?
Elävästi palaa mieleen yläasteaika, kun tällaista samaa ihmeellisyyttä oli silloinkin. Ikinä ei oo kuitenkaan veriarvoissa tai missään ollut vikaa, joka tällaisen pahoinvoinnin ja pyörryttämisen selittäisi - eikä vuoskausiin tosiaan muutenkaan, kunnes nyt... Johtuuko tää siis raskaudesta vai oisko tällainen kausi muutenkin?

Päivällä yritin käydä Bebesissä katselemassa itselleni syysviimoille jotain paitoja ja vähän alusvaatteita, mutta eihän mun keskittymiskyky riittänyt kuin minuutin. Sitten alkoi jo olla aivan liian kuuma ja ahdistaa, joten jäi se shoppailu sit siihen... Nooh, onneksi tuolla nyt vielä on jotain päälle mahtuvaa, niin ei oo ihan hätä tänkään suhteen.

RV 30+6

Huomenna alkaa taas uusi viikko, hurjan nopeastihan tää aika kuluu! Vaan ehkä noi ihan viimeset viikot, viimeinen kuukaus, sitten on sitä aikaa, että oikeasti vain odotellaan jotain tapahtuvaksi.

Tänään aamulla käytiin neuvolassa, niitäkin alkaa nyt sitten olemaan jo kahden viikon välein. Sovittiin myös marraskuulle lääkärineuvola-aika, jota en kyllä mitenkään riemumielin odota. Viimeksi jäi niin hauras olo, tuntui, ettei meistä voi tulla hyviä vanhempia, kun lääkäri kyykytti ihan kaikesta... Nyt sitten pyysin, ettei enää olisi sitä samaa venäläisnaista, vaan se toinen lääkäri ottaisi vastaan, ja tää onneks onnistuikin sen suuremmitta selittelyittä.

Neuvolassa oli taas tulokset ihanan hyviä, sydänäänet saatiin kuuluviin heti ja vauvakin tajusi herätä yöuniltaan viimeistään siinä törkkimisessä. Neuvolatäti tunnusteli vauvan asentoa, ja sanoi, että kyllä se pää siellä alhaalla selkeästi on, selkäranka kaartuu mun vasenta kylkeä vasten ja ne pienet töppöjalat potkuttelee kohti kylkiluita. Ei sillä, että tätä nyt olisi erityisesti tarvinnut kertoa, koska kyllähän mä ne potkut tunnen selvästi sillon, ku ne tuntuu :)

Hemoglobiinit on taas jatkanut nousutahtiaan, tällä kertaa jo 142, eli lähellä raskauden alun lukemia ollaan pian. Ihanaa, ihan ilman mitään raudansyöntiä! Kovin juoksevaa veri silti tuntuu vielä olevan, joka kerta kun hemoglobiinin mittausta varten sormeen reikä pistetään, niin sieltä sitä vain juoksee tummanpunaisena ulos ihan reippaasti - ei ole samanlaista mahlamössöä, kun muistan sen yleensä olevan! Myös verenpaineet on taas normaalilukemissa, joko tosta salmiakin syönnistä on ollut apua siihenkin. Väsymystä nää hyvät tulokset ei oo kuitenkaan poistaneet, ja edelleen saatan nukahtaa ihan kesken kaiken tuolille tai sohvalle. Yöllä se nukkuminen ei sitten luonnistukaan, kun pitää ravata vessassa ja jostain syystä vauva on jo nyt ihme yökukkuja! Painokin on hypähtänyt ylöspäin, vielä kuukaudessa oli lähtöpainosta -400g, mutta nyt oltiin jo +1,2kg! Kuukauden aikana myös maha on kasvanut selkeästi, sillä yhtäkkiä kohdunpohjankorkeus oli jo 30cm, eli yläkäyrille vilahdettiin! Pojan asento tietty merkkaa tossa mitassa ihan hurjan paljon, mutta tuntuu tollainen 8cm kasvu neljässä viikossa kyllä aika mielettömältä :)

Hiljalleen sitä alkaa pohtia vielä hankittavia tavaroita ja muuta, kai tätä kotia oikeasti pitäisi laittaa johonkin järjestykseenkin. Auton perältä kannettiin kotiin tänään neljä säkillistä vaippoja, jotka Tommin kaverin kaveri oli työsuhde-etuna meille ihan ilmaiseksi saanut. Ihana juttu, taloudellisestikin arvokas asia, mutta nuo vaipat on 7-18kg lapsille! Eli ei ihan heti päästä ottaa käyttöön ;) Onneksi varastoon mahtuu, kun sieltä pinnasänky, turvakaukalo ja vaunut haetaan sisälle - se onkin sitten vallan eri tarina, että kuinka ne tänne mahtuu!

Paniikkikohtaus liikkeiden lakattua

Me käytiin sitten tänään pikavisiitillä neuvolassa ja päädyttiin synnärillekin ultraan. Eilisestä asti oli liikkeetön pikkumöllykkä, ja tänään sitten oksensin aamupalani ja vatsaa alkoi kivistää ihan julmetusti, niin paniikkihan siinä iski. Soitin neuvolaan, ja täti käski tulla heti paikan päälle, et kuunnellaan sydänäänet. Äänet kuuluikin heti kirkkaasti ja kauniisti, mutta tahtoi silti vielä soittaa synnärille ja varmistaa, että pitääkö ultralla vielä tsekata. Lähetteenhän se sitten päätyi raapustamaan, me siitä sitten synnärille. Hassua oli, että enää ei otettu naistenpolin puolelle, vaan ihan synnytysosastolle :D Siinä sitten makoilin lavitsalla reilun vartin verran, että otettiin käyrälle sydänääniä. Myöhemmin tuli vielä lääkäri tarkistamaan, ja kaikki onneksi oli niinkuin piti! Päänsä vauva oli jo heivannut tuonne alaspäin, että se saattaa selittää liikkeiden tuntumattomuuden. Selkeästi ultrasta näin, että nyt siellä möngerretään, mutta en vaan tuntenut mitään... No, pääasia, että beibellä kaikki ok! Pää sillä oli iso ku mikä, mutta reisiluun pituus yllätti pienuudellaan. Painoarviokin oli vain 1450g, eli ei siellä mitään jättiläistä olekaan! Hyvä niin, näillä geeneillä kun sitä on tosiaan pelätty. (ja edelleen, satavarma poika :D)

Mutta nyt mä valmistaudun lähtemään reissuun sinne Muurameen opiskelijakuntahommiin, huojentavaa oli kyllä käydä, etten koko viikonloppua kaukana kotoa sitten sure ja pohdi. Tuli myös jopa hyvä olo tuosta kunnallisestakin puolesta, kun ottivat ihan tosissaan paniikkini ja tutkivat kaiken! Ehkä saavat anteeksi nää aiemmat säätämisensä :)

Huomenna on enää 10 viikkoa laskettuun aikaan! SIIS KYMMENEN VIIKKOA! Se ei ole kuin 2,5 kuukautta! Ja jo kahden kuukauden kuluttua vauva on täysaikainen... sehän saattaa syntyä ihan koska vaan! Ihan kohtakin! Apua! Vielä on niin paljon tehtävää...

Viime viikolla mulla oli se sokerirasituskoe, en tiedä, kirjoitinko siitä jo aiemmin. Se oli kyl aika perseestä! Illalla olin IHAN varma, että kuivun kokoon, kun piti paastota se 12h, eikä saanut juoda edes vettä. Just kun saanut kropan tajuamaan, että vettä litkitään se 2l vuorokaudessa, päälle vielä kaikki muu neste... Aamulla pyörrytti ja pää oli ihan tyhjä, junalle kävellessä nauratti, et se ensimmäinen syyssateinen aamu oli kyl niin sopivalla hetkellä. Junamatka ja kävely ta:lle (yhteensä joku 25min) oon ollu ihan jossain muissa maailmoissa, en "muista" siitä mitään, ku meinasin koko ajan pyörtyä. Sitten en enää ees tienny, et pitääkö mun ilmottautua vai vaan istua oottamaan... Onneks istuin, sieltähän mut tultiin sisään kutsumaan. Paastoarvo sillä pikatestillä oli 4.6, eli hommaa voitiin jatkaa. Kukaan ei kertonu mulle, et sitä litkua pitää juoda niin paljon! Mä sain ekan pikarillisen alas, irvistin ja ojensin mukia sille tädille, et se heittää sen pois, mut järkytyin, ku se kaatoki uuden mukillisen! YÖÖK! Kaikenlisäks sen tokan mukin loppu oli pahinta, kun siellä ne kaikki sokerit oli. Sain todella taistella, ettei tullu ylös! Istuminen ja oottaminen ei ollu niin paha rasti, vaikka vähän ahdisti istua siellä kaikkien niiden yskivien ja aivastelevien sairaiden keskellä, jotka venas labravuoroaan. Kolmas verenotto sattui niin paljon, että ulvahdin ja kyynelet nous silmiin, kun se tietty otettiin tosta samasta, mistä eka oli otettu ja suoni siis jo ihan kärsinyt ja sit se lävistettiin uusiks.

Rasituskokeen jälkeen kävin äitillä aamupalalla, niin pakkohan se oli kysellä, et miten mä (ja sisarukset) ollaan synnytty suhteessa laskettuun. Äiti ei tarkkaan muistanut, mutta rupesi mun syntymäaikaa pohtimaan, ja totesi, että LA oli kai ollut jotakuinkin joulun päivinä. Hän jo aattona oli meinannu, et nytkö on lähtö, mutta supparit sit kuitenkin rauhottuneet. Oli sitten päättänyt, että oottelee tota viikonloppua, kun äitinsä tulisi kylään ja voisi hoitaa isoveljeäni, joten äiti ja isä voisivat lauantaina vielä olla kotona ja sunnuntaina olisi sitten hyvä päivä pukata mut maailmaan. Äiti oli varaillut mattotupaa ja muuta, jotta saisi synnytyksen käynnistymään - ilmeisesti oli auttanutkin, koska synnyin almost äidin suunnitelmien mukaan, vaikkakin jo ihan varhaisesta aamusta tuolloin sunnuntaina.

Äiti siinä sit innostu penkomaan jotain vanhoja papereita, ja löysi mun sairaskertomuksia laatikoistaan. Tän ajattelin kanssanne jakaa; tää tyttö ei oikein ollu innostunu tosta puhumisesta, ja sen takia mua sit tutkittiin vähän enempi. 2-vuotiaana olin äitin kanssa käyny jossain erikoissairaanhoitojutussa ja mun oli pyydetty tunnistamaan kuvista asioita: tyttöhän luetteli kiltisti nallet, kammat, koirat ja muut, mutta kun mulle on näytetty etanaa, niin olin vastannut "lepakko", jänis oli mulle "orava" ja päärynä "Omena". Et tasan ei oo vissiin menny nallekarkit ;) (lisäksi olin itsepäinen, enkä suostunut mm. heittämään tai potkimaan palloa, vaan itsepäisesti sen kävin ojentamassa)

Tänään sitten sain soitettua sinne terkka-asemalle kysyäkseni tuloksia. Voi apua, mä sanon vaan! Sain taas jonkun ihan turhan paniikkikohtauksen, kun fakin espoon terveydenhuolto on perseestä... nyt tulee taas kyyneliä niin täydeltä laidalta, eikä kukaan ole kuuntelemassa livenä.
Hoitsutyttönen antoi arvot ja sanoi, että ne ovat vähän koholla, mutta hän ei tiedä, mitä ne raskaana ollessa pitää olla. Minä sitten googlettamaan ihan hysteerisesti itkien, että voieieieieiei, oon meinaa syönyt TOSI paljon kaikkia herkkuja ja makeeta ja kaikkea! Ja kun se ärsyttävä, ahdistava neuvolalääkäripaskiainenkin sillon oli ihan varma, että kyllä mulla ylipainoisena nyt jotain häikkää jossain pitää olla - ja kun ei löytänyt niitä vikoja sf-mitasta, painonnoususta tai muusta, niin syyllistäen sitten oli IHAN varma, että sokerirasituksessa pamahtaa.

Tässä arvoni: 0h 4.8 (5.3), 1h 7.0 (10.0), 2h 5.8 (8.7) mmol/l, sulkuihin laitoin sen arvon, minkä yli ei saa raskaana ollessa olla. Eli mun arvot on hyvät Soitin myös neuvolaan paniikin vallassa, kun en uskonut noita netistä löytämiäni lukemia, ja ihana neuvolatäti taas rauhoitteli ja lohdutteli ja sanoi, että turhaan sieltä ta:lta tollain saivat mut järkytyksen partaalle, että noilla arvoilla ja näillä viikoilla, niin ei ole mitään hätää - päinvastoin!

Käytiin eilen juhlimassa pikkuruisen siskoni täysi-ikäistymistä Tallinnan päiväreissulla. Siellä katsellessa ympärille ei näkynyt paljonkaan vauvamahoja. Hassua! Suomessa, etenkin pk-seudulla, niitä tuntuu olevan joka niemennotkossa, enempi kuin muualla yhteensä. Kyllä huomaa, että täällä ollaan sisuksistamme puristamassa ulos "suurta" ikäluokkaa! :)

Tallinnassa oli aika heikosti vauvojenvaatteitakaan, tai jos löytyikin jotain todella söpöä, niin pesuohje kertoi sen kestävän ainoastaan 30c pesua! Siis eihän siinä lämpötilassa omiakaan vaatteita pese! Jäi sitten ostamatta... Löytyihän sieltä tietysti jotain söpöä, rahaakin taisi kulua aika lailla :D

Hiljalleen pitäisi kai taas alkaa pohtimaan, että mites tää vauva-arki meidän huusholliin nyt sitten tulee istumaan. Tommilla alkaa onneksi marraskuussa se harkkajakso, jonka se siirsi myöhemmälle, että sit meillä on aikaa olla yhdessäkin ja laittaa kaikki valmiiksi. Eli ehkä mun vaan nyt on keskityttävä noihin opintojuttuihin, jotka ei tunnu edistyvän sitten mitenkään, kun en vaan tiedä, mistä aloittaa. Huoh, itsenäinen opiskelu on kyl perseestä.