Pienen pieni poika on harjoitellut hyvin ahkerasti äänijänteitään tässä parina päivänä. Syy tosin taitaa olla äidin, kun tyhmänä menin syömään anopin tekemää paprika-sipulipaistosta, mausteista sellaista, parinakin päivänä! Aattelin vaan, että eihän ne tollain pehmeiksi haudutettuina mitään pahaa tee... Vaan meni oma mahakin vähän sekasin, joten eipä ihme, että toi pienempi pallero sai hirveitä vatsanväänteitä! Onneksi sentään ollaan yöllä saatu molemmat nukuttua, sillon itkevän vauvan lohduttaminen tuntuu jostain syystä vaan vielä kauheammalta...
Tosin oon nyt sit ite saanu kärsiä tästä sylivauvasta, kun se ei oo malttanut nukkua ku sylissä (paitsi yöllä ja nyt jo kolmatta tuntia tossa sohvalla onneksi!), enkä oo saanut mitään tehtyä... On pyykki- ja tiskivuoret kohoilleet iloisesti, eikä mun tukkani oo vielä ehtinyt treffeille hiusväripurkin kanssa. Tänään tosin Tommi lupas illalla olla vauvan kanssa ihan kaksin, että mä saan rauhassa värjätä tukkani ja käskipä se mun lähteä jonnekin ystäviäkin tapaamaan, mutta en mä taida kuitenkaan tänään tahtoa... Kunhan saa taas peilikuvaan jotain hohtoa, niin se riittää :)
Tänään en sitten annakaan tissimaitoa ollenkaan, oon pumpannut vaan ja kaatanut ne viemäriin... Tosin se pumppaaminen sattuu ihan julmetun paljon, joten ehkä jo illalla koitan imettää (joo, fiksua tällain yötä vasten!), että sais nää tissit tyhjiks.
Nyt tänään kun on tuo ukkeli nukkunut tosiaan jo kolmatta tuntia ja oli aamupäivällä muutenkin paljon rauhallisempi, niin oon saanut ristiäisasioita vähän hoidettua. Tahdotaan Soukan kappeliin, joka oli helmikuussa jo kovin varattu - ihan niinku pelkäsinkin, kun kaikki loppuvuoden ja alkuvuoden lapset tahtoo kasteelle nyt kun lomat on pidetty, ärh. Yhden kummitädeille (toivottavasti kummisedällekin, Tommi kun ei ole sanonut mitään, että kysyikö se Eetulta sopivia aikoja) sopivan vapaan viikonlopun sitten sain kuitenkin varattua ja löysin sille päivälle papinkin. Illalla vielä varmistan Tommilta, että sillä nyt ei vaan oo mitään sovittuna sille lauantaille, mutta näillä näkymin poika saa sitten nimensä 21.2.
Aamupäivällä poika oli siis taas oma valloittava itsensä suurimman osan ajasta (yhdet itkuraivot veti kyllä) ja tässä sohvalla juteltiin ja lauleskeltiin. Otettiin sitten vielä tollanen kuvakirja (minkä Inna toi kyläillessään, oppii kuulemma maataloneläimiä sitten sekä äiti että poika :D) käteen ja sitä tutkailtiin. Mun yllätykseksi tämä pieni herra, 23 päivää vanha, ihan oikeasti seuras sitä kirjaa ja katteli kuvia! Ojenteli käsiään kuvia kohti ja suu veti virneisiin, kun mä matkin niitä eläinten ääniä! Se oli jotain aivan totaalisen valloittavaa, pieni äänettömästi naurava poika!
Ja jos tän ääneen sanoo jollekin ammattilaiselle, niin varmasti dumaavat, että ei oo mahdollista, mutta mä olen varma siitä, mitä näin!
Pieniä edistysaskeleita muutenkin, sillä toi poika on alkanut ottaa muutenkin ihmisiin katsekontaktia ja Tommi on opettanut poikaa pitämään harjaa kädessään... Tarttuuhan se, mutta eipä se kovin kauaa jaksa siitä kiinni pidellä, saati sitten, että jaksaisi nostaa :)
Lisäksi herra on alkanut juttelemaan yhä enemmän, sellaisia huokauksenomaisia vokaaleja suusta kuuluu jo ihan päivittäin ja monesti! Ihanaa!
Huomenna on sitten Tommilla varpajaiset, ja me lähdetään äidille (eli mummolaan, hih) evakkoon. Ensimmäinen yökyläily siis edessä, vaikkakin äidin kanssa yhdessä tietysti :)
perjantai 22. tammikuuta 2010
tiistai 19. tammikuuta 2010
Jeeee, meidän pojan lihotuskuuri oli tuottanut tulosta! Syntymäpaino siis 3745, sairaalasta lähtiessä 4 pvän ikäisenä 3530, 16vrk vanhana 3560 ja tänään 20 vrk vanhana 3815! JEEE!
Pituuttakin tässä liki kolmessa viikossa 2,8cm, eli ihan hyvin tuo ukkeli kasvaa. Neuvolatäti sanoi, että pian saadaan myös laskeskeltua sitten sitä pituusennustetta ukkelille, kun alkaa hänen käyrä piirtyä ja kirjasi sekä mun että Tommin pituudet ylös. Saas nähdä, että jääkö ukkeli meidän perheen hukkapätkäksi vai pääseekö jopa isin mittoihin!
Myös ensimmäinen yöni yksinhuoltajana (hihih, mammapalstaläppää) meni ihan upeasti! Mä painuin petiin jo puoli kymmenen korvilla, kun Tommi teki lähtöään töihin. Herättiin sitten vasta kahdelta tankkaamaan ekaa kertaa! Sen jälkeen uni taas maistui molemmille, mutta seuraavista tapahtumista oon edelleen ihan hämmentynyt: mielestäni sängystä alkoi rääkynä kolmelta, jolloin noustiin vaipanvaihtoon ja koska edellisestä täpötäyteen tankkauksesta oli mun mielestä vasta tunti, niin annoin vaan korviketta 40ml kun ei meinannut uni tulla uudestaan. Sitten heitin jätkän takas sänkyynsä ja kömmin itse oman peiton alle, ja jäin kuuntelemaan vauvaölinää. En usko nukahtaneeni, mutta seuraavan kerran kun nousin laittamaan tuttia rääkyapinalle, näytti kello 5.38! Eli mitä ihmettä! Joko mä oon nukahtanut siinä välissä, tai sitten kello on oikeesti ollut viis eikä kolme! Ja mä annoin nälkäselle vaan noin vähän ruokaa!
Seuraava herääminen tapahtukin sitten joskus vasta kuuden ja puol kahdeksan väliin, kun isi oli jo taas kotona ja mun ei tarvinnu kun huikata sille, että tulee hakemaan rääkyjän ja mä jatkoin unia tyytyväisenä vielä hetken ennen neuvolaa ;)
Pituuttakin tässä liki kolmessa viikossa 2,8cm, eli ihan hyvin tuo ukkeli kasvaa. Neuvolatäti sanoi, että pian saadaan myös laskeskeltua sitten sitä pituusennustetta ukkelille, kun alkaa hänen käyrä piirtyä ja kirjasi sekä mun että Tommin pituudet ylös. Saas nähdä, että jääkö ukkeli meidän perheen hukkapätkäksi vai pääseekö jopa isin mittoihin!
Myös ensimmäinen yöni yksinhuoltajana (hihih, mammapalstaläppää) meni ihan upeasti! Mä painuin petiin jo puoli kymmenen korvilla, kun Tommi teki lähtöään töihin. Herättiin sitten vasta kahdelta tankkaamaan ekaa kertaa! Sen jälkeen uni taas maistui molemmille, mutta seuraavista tapahtumista oon edelleen ihan hämmentynyt: mielestäni sängystä alkoi rääkynä kolmelta, jolloin noustiin vaipanvaihtoon ja koska edellisestä täpötäyteen tankkauksesta oli mun mielestä vasta tunti, niin annoin vaan korviketta 40ml kun ei meinannut uni tulla uudestaan. Sitten heitin jätkän takas sänkyynsä ja kömmin itse oman peiton alle, ja jäin kuuntelemaan vauvaölinää. En usko nukahtaneeni, mutta seuraavan kerran kun nousin laittamaan tuttia rääkyapinalle, näytti kello 5.38! Eli mitä ihmettä! Joko mä oon nukahtanut siinä välissä, tai sitten kello on oikeesti ollut viis eikä kolme! Ja mä annoin nälkäselle vaan noin vähän ruokaa!
Seuraava herääminen tapahtukin sitten joskus vasta kuuden ja puol kahdeksan väliin, kun isi oli jo taas kotona ja mun ei tarvinnu kun huikata sille, että tulee hakemaan rääkyjän ja mä jatkoin unia tyytyväisenä vielä hetken ennen neuvolaa ;)
lauantai 16. tammikuuta 2010
Eilen käytiin aamulla sitten pojan kanssa ihka ensimmäisessä neuvolassa. Me oltiin aateltu kaiken olevan kohillaan, kun ruoka maistuu ja sitä myös tulee ihan päivittäin prosessoituna toisesta päästä ulos, poika nukkuu hyvin ja hereillä ollessaan on virkeä, sosiaalinen ja jäntevästi pönöttää päivä päivältä paremmin! Vaan ei, neuvolan vaaka kertoi, ettei olla päästy edes lähtöpainoon, vaan oltiin edelleen samoissa painoissa, kun sairaalasta kotiin lähtiessä :(
Eli ei muuta, kuin lisää korviketta vaan ukolle, kun ei mun rintamaito näytä riittävän sitten alkuunkaan... Onneksi korvikkeet on keksitty, niin saadaan sen avulla varmaan painoa vähän lisää. Mennään tiistaina uudestaan tsekkaamaan, että paino todella alkaa nousta!
Muutoin neuvolakäynniltä ei ihmeitä mainittavaa, täti kehui pojan ihoa ja jäntevyyttä ja muutenkin totesi kaiken olevan ihan mallillaan, mitä kyseli meiltäkin asioita. Käytiin myös läpi synnytys ja mun repeämät, vaan eihän mulle siitä mitään traumoja jäänyt! Täti totesi, että kun synnytys sellaisella vauhdilla vedettiin läpi, niin taidan olla ihan luonnonlahja tässä lajissa ;) Ja kyllähän kaikki aika vauhdikkaasti etenikin ensisynnyttäjäksi (siis sitten kun hommat vihdoin suostuivat lähteä tapahtumaan ;)), vaan en valita!
Mun hemppa myös mitattiin ja sain vähän noottia, etten oo jatkanut raudansyöntiä, mutta kun se nyt kuitenkin oli parissa viikossa kohonnut siitä 88:sta 116:sta, niin neuvolantätikin totesi, että kai se siitä sitten ihan luonnollisesti kohoaa. Lupasin kyllä, et jos alkaa väsymys painaa enempikin, niin sit mä myös pohdin sen raudan lisäsaantia, vaan en usko sen olevan tarpeen.
Ens viikolla sitten Tommi palaa töihin, ja me jäädään pojan kanssa öiks kaksistaan. Vähän jo jänskää, mutta jos toi samalla tavalla nukkuu ku nytkin, niin ei meillä mitään hätää oo!
Ens viikolla muutenkin aletaan totuttautua elämään suuremmassa mittakaavassa, ja ehkä käydään jopa vaunureissulla kaupoilla yhdessä ja pian ois tarkoitus alkaa tapaamaan myös muita äitejä ja heidän tuoreita vauvojaan! Toivottavasti vaan noi säät pysyy tollain kohtuu leutoina, niin päästään ulkoilemaankin vaunukävelyiden merkeissä.
Eli ei muuta, kuin lisää korviketta vaan ukolle, kun ei mun rintamaito näytä riittävän sitten alkuunkaan... Onneksi korvikkeet on keksitty, niin saadaan sen avulla varmaan painoa vähän lisää. Mennään tiistaina uudestaan tsekkaamaan, että paino todella alkaa nousta!
Muutoin neuvolakäynniltä ei ihmeitä mainittavaa, täti kehui pojan ihoa ja jäntevyyttä ja muutenkin totesi kaiken olevan ihan mallillaan, mitä kyseli meiltäkin asioita. Käytiin myös läpi synnytys ja mun repeämät, vaan eihän mulle siitä mitään traumoja jäänyt! Täti totesi, että kun synnytys sellaisella vauhdilla vedettiin läpi, niin taidan olla ihan luonnonlahja tässä lajissa ;) Ja kyllähän kaikki aika vauhdikkaasti etenikin ensisynnyttäjäksi (siis sitten kun hommat vihdoin suostuivat lähteä tapahtumaan ;)), vaan en valita!
Mun hemppa myös mitattiin ja sain vähän noottia, etten oo jatkanut raudansyöntiä, mutta kun se nyt kuitenkin oli parissa viikossa kohonnut siitä 88:sta 116:sta, niin neuvolantätikin totesi, että kai se siitä sitten ihan luonnollisesti kohoaa. Lupasin kyllä, et jos alkaa väsymys painaa enempikin, niin sit mä myös pohdin sen raudan lisäsaantia, vaan en usko sen olevan tarpeen.
Ens viikolla sitten Tommi palaa töihin, ja me jäädään pojan kanssa öiks kaksistaan. Vähän jo jänskää, mutta jos toi samalla tavalla nukkuu ku nytkin, niin ei meillä mitään hätää oo!
Ens viikolla muutenkin aletaan totuttautua elämään suuremmassa mittakaavassa, ja ehkä käydään jopa vaunureissulla kaupoilla yhdessä ja pian ois tarkoitus alkaa tapaamaan myös muita äitejä ja heidän tuoreita vauvojaan! Toivottavasti vaan noi säät pysyy tollain kohtuu leutoina, niin päästään ulkoilemaankin vaunukävelyiden merkeissä.
tiistai 12. tammikuuta 2010
1. ulkoilu!
Eilen kiersi pahasi pojan mahassa, itkusta ei ollut tulla loppua... ei auttanut sylittelyt, silittelyt, kengurupussi-ihokosketushoito, ei tutti, ei jumppa, ei mikään... Klo 23 mä olin jo ihan naatti, kun en päikkäreitä ollut ehtinyt ottaa enkä edes kunnolla syödä (Tommi oli pari tuntia kaupoilla just sillon pahimmalla hetkellä), ja vauva ei tajunnut yhtään, että pienten poikien nukkumaanmenoaika oli jo ylittynyt. Sain sitten kömpiä yksinäni peiton alle makkariin, kun jäi ukot kukkumaan kaksin sohvalle. Siinä niillä oli koko yö mennyt, välillä itkien, välillä oli jo vähän parempi... Kuuden kieppeillä Tommi syötti pojan massun täyteen ja toi nyytin mun kainaloon makkariin nukkumaan, ja siinä me sitten yhdessä uinuttiin liki kymmeneen!
Mulla olis uni maittanut varmaan vielä hetken verran, mutta heräsin siihen, että kainalokaveri ähisten pungersi ja piereskeli. Ihan kuravelliä sieltä melkein tulikin, ja varmaan vartin verran siinä nauraen toisen toimintaa katoin. Ei itkenyt, vaan ynähti ja selkeästi pinnisteli naama punasena! Oli oikeestaan aika herttasen näkönen, kun jännitti käsiä, jalkoja ja koko kroppaa ja keskittyi siihen hommaansa niin täysillä.
Tänään on onneksi sitten ollut parempi päivä kaikinpuolin, vatsa on toiminut ihan hyvin, eikä eilisestä palosireenistä ole tietoakaan! Ulkonakin on pakkaset lauhtuneet, ja päivällä mittarissa näkyi -2c, joten puettiin nallehaalari ylle ja lähdettiin tutkimusretkelle. Talon ympäri me vaan käveltiin, mutta olihan se jännää! Aattelin ensin pitää poikaa nenu menosuuntaan, mutta oli niin kovin kirkasta ja huisia, että itkuhan se meinasi tulla! Vaan heti kun käänsin ukon ja sai pieni painaa turvallisesti päänsä ja nenunsa mun takinrinnukseen, niin olisi varmasti viihtynyt ukkeli pitempäänkin. Jälkikäteen naureskelin, että saattoi tuo näyttää ihan pehmolelulta nallepuvussaan, ja minä tuolla kävellessäni sille höpöttelin leikkipihan luona, että sinne sitten kesällä päästään mönkimään ja kokeilemaan keinujakin. Jos joku naapureista parvekkeella sattui olla ja mun höpöttelyt tolle pehmolelulleni kuulla, niin taitavat pitää mua ihan hulluna! :D
Huomenna tulee sitten vaari ja Soile kylään pikkumiehen kasvupyrähdystä ihmettelemään. Toivottavasti tuovat myös sitterin, jos toi pystypäin viihtyvä ukkeli malttais siinä elämää ihmetellä vähän paremmin, kun tossa sohvalla makoillen!
Mulla olis uni maittanut varmaan vielä hetken verran, mutta heräsin siihen, että kainalokaveri ähisten pungersi ja piereskeli. Ihan kuravelliä sieltä melkein tulikin, ja varmaan vartin verran siinä nauraen toisen toimintaa katoin. Ei itkenyt, vaan ynähti ja selkeästi pinnisteli naama punasena! Oli oikeestaan aika herttasen näkönen, kun jännitti käsiä, jalkoja ja koko kroppaa ja keskittyi siihen hommaansa niin täysillä.
Tänään on onneksi sitten ollut parempi päivä kaikinpuolin, vatsa on toiminut ihan hyvin, eikä eilisestä palosireenistä ole tietoakaan! Ulkonakin on pakkaset lauhtuneet, ja päivällä mittarissa näkyi -2c, joten puettiin nallehaalari ylle ja lähdettiin tutkimusretkelle. Talon ympäri me vaan käveltiin, mutta olihan se jännää! Aattelin ensin pitää poikaa nenu menosuuntaan, mutta oli niin kovin kirkasta ja huisia, että itkuhan se meinasi tulla! Vaan heti kun käänsin ukon ja sai pieni painaa turvallisesti päänsä ja nenunsa mun takinrinnukseen, niin olisi varmasti viihtynyt ukkeli pitempäänkin. Jälkikäteen naureskelin, että saattoi tuo näyttää ihan pehmolelulta nallepuvussaan, ja minä tuolla kävellessäni sille höpöttelin leikkipihan luona, että sinne sitten kesällä päästään mönkimään ja kokeilemaan keinujakin. Jos joku naapureista parvekkeella sattui olla ja mun höpöttelyt tolle pehmolelulleni kuulla, niin taitavat pitää mua ihan hulluna! :D
Huomenna tulee sitten vaari ja Soile kylään pikkumiehen kasvupyrähdystä ihmettelemään. Toivottavasti tuovat myös sitterin, jos toi pystypäin viihtyvä ukkeli malttais siinä elämää ihmetellä vähän paremmin, kun tossa sohvalla makoillen!
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Eka kerta kotona ilman vanhempia!
Eilen sitten saatiin mummi ja täti (mun äiti ja sisko) lapsenvahdeiksi tänne meille kotiin, ja me päästiin Tommin kanssa kaksistaan käymään Sellossa. Pieni vieraskorea miehemme näytti vieraille parhaimmat ja hellyyttävimmät puolensa, eikä kuulemma ollut kiukunnut yhtään! Kävi niinkuin ennustettiinkin, että kun laittavat pojalle puhtaan vaipan ja antavat maitoa, vaipuu pieni mies auvoiseen uneen ja hoitajat saavat vain tuijotella tylsistyneenä telkkaria :)
Mulle toi pieni kauppareissu tuntui vuoden kohokohdalta! Laitoin vähän ripsaria ja kivat vaatteet (jotka mahtuivat hyvin päälle!) ja peilistä kurkkasikin vallan sievä mami! Tuntui taas jo ihan ihmiseltä, vaikkakin oli ihan hassua olla niin söpönoloisena jossain, ilman sitä vietävän isoa vatsakumpua. Moni on sanonut, että sitä kumpua tulisi ikävä, mutta eeei, kyllä mä mieluusti puen kivoja vaatteita päälle ja kannan ylpeänä tota vauvelia käsivarsillani!
Tänään päivällä sitten mummo (Tommin äiti) tuli käymään päivälenkillään ja sai häneltäkin kuulla, kuinka erilainen tuo pieni miekkonen on verrattuna siihen reilu viikon takaiseen nyyttiin. Ja onhan se huomattu, että ihanaa jäntevyyttä poitsu on saanut ja ruoka on maistunut, kun massaa on kroppaansa haalinut myös. Vatsalla ollessa kannattelee jo upeasti päätään kymmenenkin sekuntia ja jaloilla punkeaa hirmusti. Vähän tietysti itseä hymyilyttää, kun toisella olisi hirmuinen kiire jo jonnekin, eikä ikää ole edes kahta viikkoa! Ja ne virneet ja hymyt, mitälie refleksejä sitten sanotaankaan olevan, niin ne on vaan niin kertakaikkisen ihania! Monesti ollaan kaikki kolme tässä sohvalla ihmettelemässä elämää, ja pieni mies valloittaa äitin ja isin maailmaa kerta toisensa jälkeen virnuilemalla ja elehtimällä.
Meillä on nyt jo totuttu siihen, että öisin nukutaan, ja kun pitää välillä herätä syömään, niin sen jälkeen vaivutaan uudestaan unille, eikä jäädä seurustelemaan. Päivisin sitten on pari-kolme sellaista pidempää jaksoa päikkäreiden välillä, kun jaksetaan jo olla reilu tunnin verran ihan silmät auki ja ihmetellä maailmaa.
Toissailtana oli nukahtaminenkin sitten kovin vaikeaa, ja tuttihan se sitten pojalle viikon ja kahden päivän ikäisenä annettiin. Ei olisi muuten tullut mistään mitään, kun itkua vaan tuhersi ja kädet viuhtoi niin hurjana, eivätkä pysyneet suussa sitten alkuunkaan! Tutti lykättiin suuhun ja sehän vaimens koko ukkelin kerta heitolla, ihan heti oli selvää, että mitä sillä kuuluu tehdä. Silti saa kyllä nyt päivisin pärjätä ilman, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, että ei nyt ihan tuttisuuksi totu ja osaisi olla ilmankin.
Tänään illalla aateltiin sitten kokeilla uutta jännää, nimittäin kylpemistä! Sen verran on ukkeli saanut pukluja leviteltyä ympäri naamaa ja päätä, että eiköhän se oo jo aikakin. Saas nähdä mitä poika tykkää, onko samanlainen vesipeto ku äitinsä, vai pitääkö tota vettä vaan puhdistumisen kannalta välttämättömänä pahana, niinkuin isänsä :)
Ja samoin ois tän mamin tarkoitus päästä sitten illalla ekaa kertaa saunaan synnytyksen jälkeen! Miedot löylyt ja paljon pyyhkeitä pehmusteeksi ja lauteiden suojaksi, niin eiköhän se siitä :)
Mulle toi pieni kauppareissu tuntui vuoden kohokohdalta! Laitoin vähän ripsaria ja kivat vaatteet (jotka mahtuivat hyvin päälle!) ja peilistä kurkkasikin vallan sievä mami! Tuntui taas jo ihan ihmiseltä, vaikkakin oli ihan hassua olla niin söpönoloisena jossain, ilman sitä vietävän isoa vatsakumpua. Moni on sanonut, että sitä kumpua tulisi ikävä, mutta eeei, kyllä mä mieluusti puen kivoja vaatteita päälle ja kannan ylpeänä tota vauvelia käsivarsillani!
Tänään päivällä sitten mummo (Tommin äiti) tuli käymään päivälenkillään ja sai häneltäkin kuulla, kuinka erilainen tuo pieni miekkonen on verrattuna siihen reilu viikon takaiseen nyyttiin. Ja onhan se huomattu, että ihanaa jäntevyyttä poitsu on saanut ja ruoka on maistunut, kun massaa on kroppaansa haalinut myös. Vatsalla ollessa kannattelee jo upeasti päätään kymmenenkin sekuntia ja jaloilla punkeaa hirmusti. Vähän tietysti itseä hymyilyttää, kun toisella olisi hirmuinen kiire jo jonnekin, eikä ikää ole edes kahta viikkoa! Ja ne virneet ja hymyt, mitälie refleksejä sitten sanotaankaan olevan, niin ne on vaan niin kertakaikkisen ihania! Monesti ollaan kaikki kolme tässä sohvalla ihmettelemässä elämää, ja pieni mies valloittaa äitin ja isin maailmaa kerta toisensa jälkeen virnuilemalla ja elehtimällä.
Meillä on nyt jo totuttu siihen, että öisin nukutaan, ja kun pitää välillä herätä syömään, niin sen jälkeen vaivutaan uudestaan unille, eikä jäädä seurustelemaan. Päivisin sitten on pari-kolme sellaista pidempää jaksoa päikkäreiden välillä, kun jaksetaan jo olla reilu tunnin verran ihan silmät auki ja ihmetellä maailmaa.
Toissailtana oli nukahtaminenkin sitten kovin vaikeaa, ja tuttihan se sitten pojalle viikon ja kahden päivän ikäisenä annettiin. Ei olisi muuten tullut mistään mitään, kun itkua vaan tuhersi ja kädet viuhtoi niin hurjana, eivätkä pysyneet suussa sitten alkuunkaan! Tutti lykättiin suuhun ja sehän vaimens koko ukkelin kerta heitolla, ihan heti oli selvää, että mitä sillä kuuluu tehdä. Silti saa kyllä nyt päivisin pärjätä ilman, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, että ei nyt ihan tuttisuuksi totu ja osaisi olla ilmankin.
Tänään illalla aateltiin sitten kokeilla uutta jännää, nimittäin kylpemistä! Sen verran on ukkeli saanut pukluja leviteltyä ympäri naamaa ja päätä, että eiköhän se oo jo aikakin. Saas nähdä mitä poika tykkää, onko samanlainen vesipeto ku äitinsä, vai pitääkö tota vettä vaan puhdistumisen kannalta välttämättömänä pahana, niinkuin isänsä :)
Ja samoin ois tän mamin tarkoitus päästä sitten illalla ekaa kertaa saunaan synnytyksen jälkeen! Miedot löylyt ja paljon pyyhkeitä pehmusteeksi ja lauteiden suojaksi, niin eiköhän se siitä :)
perjantai 8. tammikuuta 2010
Viikon ja kaksi päivää vanha poika!
Wroooooommmm!! Se on se aika, joka nyt sit kuitenkin on ottanut huikeita askeleita eteenpäin. Tuo pieni aarre on ollut sylissämme jo yli viikon, ja silti sitä jaksaa ihmetellä lähes joka sekunti, että tuossako se ihan oikeasti on, äidin rakas pieni mytty, suloinen pieni poika ja meidän ihan ikioma!
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen mä oon luonnollisesti ollut enempi ja vähempi toipilaana, jouduinpa tuossa muutama päivä sitten kipaisemaan takaisin sairaalaan, kun nous vaan yhtäkkiä ihan älytön kuume! Siis ihan parissa tunnissa, ei ikinä oo koskaan niin nopeesti noussut! Onneksi lähdin heti tutkittavaksi, tulehdusarvot oli koholla ja diagnosoitiin tulehdusta sekä oikeassa rinnassa että kohdussa... Eli kahdet eri antibiootit ja burana-kuuri, kolmesti päivässä nappia huuleen. Nopeasti ne alkoikin purra, ja buranat oon jo jättänyt repertuaarista pois. Lisäksi otin tosin ne raskausaikana syömättä jääneet vitamiinit, jotta ei tarvii olla niin huolissaan ravintoarvoista ton vähäisen ruoan suhteen, mitä ehdin suuhuni välillä törkkiä. Vatsalaukkuun ei enää mahdukaan juuri mitään! Ilolla oon kyllä huomannut, että mullehan mahtuu taas vaatteet päälle ja vaakakin näyttää jopa 2 kiloa vähemmän kuin kevään ensimmäisessä neuvolassa! Huippua!
Perheemme pienin mies sen sijaan syö ja syö ja syö. Ei riitä tissimaito sitten millään, vaan korvikkeella on toimintaa tuettava. Ja kun jätkällä on nälkä, se nälkä on huudettava ihan maailman suurimmalla rääkynällä ilmoille, eikä siinä sopisi paljon hidastella :) Täydellä massulla sitten jaksetaan vähäsen ihmetellä päiväsaikaan, ja parhaaksi ystäväksi onkin valkkautunut olkkarin lamppu. Sitä jaksaisi tuijotella vaikka kuinka pitkään.
Myös uni maistuu ihan kiitettävästi, meidän onneksi, ja yön se tajuaa uniajaksi kivasti eikä edes yritä syötön jälkeen jäädä seurustelemaan.
Huomenna meillä onkin sitten jännää, kun mummi tulee hoitamaan poikaa, että me päästään kauppaan! Jännää siis mulle ja vauvalle, koska me ollaan oltu täällä neljän seinän sisällä tota mun lyhkästä sairaalareissua lukuunottamatta ihan koko aika. Itse toipilaana päässyt edes kävelylle, eikä tonne pakkaseen viitti mennä tulehdusta pahentamaankaan... ja vauvaa vielä vähemmän ulos voi viedä, joten ei olla kauppaankaan yhdessä päästy. Mä kuitenkin tarviin sieltä mm. imetysliivit ja muuta sellaista, mitä Tommi ei osaa ostaa. Vaan nyt kun voi jättää vauvan kotiin hyvään hoitoon, niin päästään lähtemään :)
Neuvolakin meillä tänään aamulla piti olla, mutta joutui neuvolantäti eilen perumaan. Soitti ja pyysi, että oltaisiin eilen avoneuvolassa käyty jonottelemassa vuoroamme, mutta kun tiedän, että pojalla paino nousee ja muutenkin voi hyvin, niin aateltiin sitten odotella ens viikkoon sen neuvolan kanssa. Toista ois, jos pitäis olla jotenkin huolissaan, mutta eiköhän se äidinvaisto osaa sanoa, koska jotain hätää on.
Sairaalasta kotiutumisen jälkeen mä oon luonnollisesti ollut enempi ja vähempi toipilaana, jouduinpa tuossa muutama päivä sitten kipaisemaan takaisin sairaalaan, kun nous vaan yhtäkkiä ihan älytön kuume! Siis ihan parissa tunnissa, ei ikinä oo koskaan niin nopeesti noussut! Onneksi lähdin heti tutkittavaksi, tulehdusarvot oli koholla ja diagnosoitiin tulehdusta sekä oikeassa rinnassa että kohdussa... Eli kahdet eri antibiootit ja burana-kuuri, kolmesti päivässä nappia huuleen. Nopeasti ne alkoikin purra, ja buranat oon jo jättänyt repertuaarista pois. Lisäksi otin tosin ne raskausaikana syömättä jääneet vitamiinit, jotta ei tarvii olla niin huolissaan ravintoarvoista ton vähäisen ruoan suhteen, mitä ehdin suuhuni välillä törkkiä. Vatsalaukkuun ei enää mahdukaan juuri mitään! Ilolla oon kyllä huomannut, että mullehan mahtuu taas vaatteet päälle ja vaakakin näyttää jopa 2 kiloa vähemmän kuin kevään ensimmäisessä neuvolassa! Huippua!
Perheemme pienin mies sen sijaan syö ja syö ja syö. Ei riitä tissimaito sitten millään, vaan korvikkeella on toimintaa tuettava. Ja kun jätkällä on nälkä, se nälkä on huudettava ihan maailman suurimmalla rääkynällä ilmoille, eikä siinä sopisi paljon hidastella :) Täydellä massulla sitten jaksetaan vähäsen ihmetellä päiväsaikaan, ja parhaaksi ystäväksi onkin valkkautunut olkkarin lamppu. Sitä jaksaisi tuijotella vaikka kuinka pitkään.
Myös uni maistuu ihan kiitettävästi, meidän onneksi, ja yön se tajuaa uniajaksi kivasti eikä edes yritä syötön jälkeen jäädä seurustelemaan.
Huomenna meillä onkin sitten jännää, kun mummi tulee hoitamaan poikaa, että me päästään kauppaan! Jännää siis mulle ja vauvalle, koska me ollaan oltu täällä neljän seinän sisällä tota mun lyhkästä sairaalareissua lukuunottamatta ihan koko aika. Itse toipilaana päässyt edes kävelylle, eikä tonne pakkaseen viitti mennä tulehdusta pahentamaankaan... ja vauvaa vielä vähemmän ulos voi viedä, joten ei olla kauppaankaan yhdessä päästy. Mä kuitenkin tarviin sieltä mm. imetysliivit ja muuta sellaista, mitä Tommi ei osaa ostaa. Vaan nyt kun voi jättää vauvan kotiin hyvään hoitoon, niin päästään lähtemään :)
Neuvolakin meillä tänään aamulla piti olla, mutta joutui neuvolantäti eilen perumaan. Soitti ja pyysi, että oltaisiin eilen avoneuvolassa käyty jonottelemassa vuoroamme, mutta kun tiedän, että pojalla paino nousee ja muutenkin voi hyvin, niin aateltiin sitten odotella ens viikkoon sen neuvolan kanssa. Toista ois, jos pitäis olla jotenkin huolissaan, mutta eiköhän se äidinvaisto osaa sanoa, koska jotain hätää on.
lauantai 2. tammikuuta 2010
Viimein koitti aika syntymän!
Niinhän siinä sitten kävi, että omana synttäri-iltanani piti siis lähteä kääntymään Jorvissa, kun en tuntenut vauvan liikkeitä. Koko ajan kuvittelin, että sieltä tullaan vielä kotiin oottelemaan Oikeeta Hetkeä, mutta lääkärin tehtyä sisätutkimuksen alkoi sitten sattua vähän enempikin. Aattelin vielä päästä kotiin, mutta lääkäri totesi, että hän ei kyllä mielellään enää laskisi, kun olin jo 4cm auki. Tommin lähetin kotiin nukkumaan, mä sain jotain lääkettä kipuun ja vaihdoin vaatteet ja kömmin sairaalapetiin tarkoituksenani nukkua, ja aamulla olisi sitten käynnistetty synnytys. Enpä saanut unta, kivut yltyi ja puolilta öin soitin yökölle, että nyt muuten tarvii jotain vahvempaa! Tarkoitin lääkettä ja unta, mut ne siirtikin mut synnytyssaliin ja lykkäs ilokaasumaskia tassuun ja sano, et josko soitettais kuiteski isää jo paikalle :D Tommi oli siis vasta ehtinyt just himaan, tehdä vähän safkaa ja oli käymässä syömään, senkin piti saada nukuttua ennenkuin sitten aamulla olisi tullut mun seuraksi odottelemaan, että alkaa tapahtua.
Ilokaasu jeesas jonkun hetken, sitten piti pyytää epiduraali, jonka avulla kestinkin hyvin ja kai vähän jopa torkahdin, jossain välissä kätilö tsekkas kohdunsuuta ja totes, että ollaan sit kuulemma täysin auki! Tässä vaiheessa kai puhkaistiin kalvot, ellei sitten jo aiemmin? (Mä en saanut vielä synnytyskertomusta, niin en oo ihan varma) Eli homma eteniki ihan älyttömällä vauhdilla ja mua alko jänskää, kun kätilö totes, että vauvan pää on sitten ihan kova, et ei välttämättä muotoudu kovin hyvin synnytyskanavaan! Eipä menny kauaa, kun kätilö oli poissa huoneesta ja palattuaan kysyi, että mikä olo, niin oli pakko todeta "No joko mä paskon kohta alleni tai sitten sieltä tulee vauva..." Sisätutkimus paljastikin, että vauvan pää on jo "huulilla" et jos ponnistuttaa, niin sit mennään! Lääkärikin tuli käymään paikalla, kun tahtoivat ottaa vauvan päästä näytteen, että onko hällä kaikki ok, ja onneksi oli. Ja pianhan sitä sitten mentiin, ponnistusvaihe kesti vain 9min ja 30.12. klo 3.09 sylissäni makasikin jo jotain äärettömän ihanaa! Vauva voi heti tosi hyvin, minä itkin onnesta nyytti sylissäni, isi leikkasi napanuoran ja istukkakin syntyi jo 3.15! Kysyin sitten, että pitääkö tikata, johon kätilö sanoi, että haluaa pyytää lääkärin paikalle, kun repeämä oli oikeasti tosi syvälle alas ulottuva. Lääkärin tultua todettiin, että vuoto hieman tyrehtyy, mutta lihakseen asti repeämä on, että eivät sitä paikkaa siinä, vaan odotetaan aamuun ja mut kursittaisiin kokoon leikkaussalissa! Tässä vaiheessa en edes muista tajunneeni asiaa, ei sattunut, vaan olin onnellinen, kun saimme vauvan heti syliin ja rinnalle, nopeasti ihmetellessä meni 1,5h jonka jälkeen kätilö tuli ottamaan vauvan pesuun ja mittauksiin (51 cm ja 3745 g). Vauva sai apgareista pelkkiä kymppejä, ja oli kyllä todella hyväkuntoinen ja reipas jo alusta alkaen! Ja niin kauniin värinenkin, muodoissa pienet virheet oli ihan vähän synnytyksessä litistynyt pää, lurpalleen kääntyneet korvalehdet ja vähän sisäänpäin kääntynyt oikea jalkaterä (nekin olivat tänään kotiinlähtötarkastuksessa palautuneet ihan normaaleiksi).
Synnytyssaliin hälinän laskettua tuotiin isille ruokaa, mä en tulevan leikkauksen takia saanut syödä enkä juoda mitään. Sitten meidät siirrettiin synnytysosaston lepohuoneeseen, jossa kaikki kolme käytännössä vain nukuimme ja keräilimme voimia. Isi otti perheensä suojaansa, hoiti äidin ja vauvan ja oli ehdottomasti parasta tukea kaikessa! Meitä ei siis siirretty osastolle, kun odotimme leikkaussaliin pääsyä, minkä aika koitti vasta pitkän odotuksen jälkeen puolilta päivin. Mut vietiin leikkaussaliin, isi ja vauva lähtivät lapsivuodeosastolle, jossa he viettivät hyvin pitkälti sen päivän keskenään. Leikkauspöydällä muistan tunteneeni vaan ihan älyttömiä kipuja koko alakropassa, siellä salissa pyöri hirveästi ihmisiä, vieraat ihmiset huikkailivat mulle onnentoivotuksia ja pian anestesialääkäri tulikin laittamaan tän mamman untenmaille.
Leikkaus suoritettiin ja heräämöstä on seuraavat muistikuvat, kun hoitsu tuli sanomaan, että lähdetään osastolle. Tommi tuli myös hakemaan mua sieltä ja olin edelleen aika häkeltynyt ja hölmistynyt. Isi oli oppinut paljon vauvanhoidosta ja he olivat olleet urheita yhdessä pojan kanssa äidin ollessa muualla, joten sai tuore isäkin tulikasteensa sitten ihan samantien :) Muistan ihmetelleeni sitä varmuutta, jolla mies vauvaa käsitteli ja hoiti jo sinä iltana, vaikka vauva oli ensimmäinen vastasyntynyt hänen sylissään koskaan!
Mä siis menetin synnytyksessä aika paljon verta, mutta missään vaiheessa en tahtonut lisäverta annettavaksi, kun ei ollut ihan pakko. En oikeastaan edes ollut "tajunnut" kuinka vakava tilanne oli jopa ollut, anestesiatokkurassa muistan jonkun hoitsuista sanoneen mulle jotain "sulkijalihasten repeämästä" ja mä olin vaan ihmeissäni. Oma huomio oli vauvassa, ja jo heräämöstä osastolle päästyäni annoinkin ensimmäisille vieraille luvan tulla meitä tervehtimään :)
Vasta seuraavana päivänä, kun mulle tultiin sanomaan, että annetaan tipan vielä olla ja katetrikin jätetään, että aamulla hemoglobiinini oli 88 (mun normi ennen raskautta se 155-160), niin tajusin, että jossain on nyt jotain mätää. Jälleen kysyttiin, että haluanko lisäverta, mutta sanoin selviäväni. Olo oli tietysti vähän heikko, mutta kyllä sitä selvisi. Vauvaa hoidin sen, mitä sängystä kykenin (eli imetys ja tuijottelu), kaikki muu oli miehen ja hoitsujen vastuulla. Jalkeilla olin kahdesti käydäkseni wc-pöntöllä suihkuttelemassa haavaa, silloinkin piti olla joku varmistelemassa ja taluttamassa, etten kuukahda. Iltaa kohden olo kohentui ja uskalsin jo vähän seistä, vielä yöllä kuitenkin soitin yökön tekemään vaipanvaihtoa, kun en ollut ihan varma, että pysyykö mulla tasapaino.
Seuraavana päivänä olisin ollut ihan valmis lähtemään kotiin, mutta eivät päästäneet, kun halusivat pitää mut vielä seurattavana katetrin irrottamisen ja muun takia. Hemppoja ei oo mitattu, mutta väittäisin, et ne on kyllä kohisemalla nousseet, on sen verran erilailla olo! Isi oli meidän kanssa paljon osastolla, vieraita kävi hurjan monta ja vauva ihmetytti meitä vähän väliä suloisuudellaan <3
Tänään 2.1. pääsimme sitten vihdoin kotiin, lastenlääkärintarkastuksessa poika sai hurjasti kehuja reippaudesta ja vilkkaudesta, eikä edes kitissyt pahasti vaikka ei sokeria saanutkaan kuin vähän aluksi! Nyt olemme onnellisesti kotona, vauva on ottanut painoa jo nyt ihan hurjasti ja roikkuisikin tissillä koko aika. Mulla ei oo maidontuotanto vielä ihan ehtinyt mukaan, joten vauva vetää molemmat tissit ja joinain kertoina päälle vielä korviketta! Nyt kotiin tultuamme halusin, että isi saa syöttää ja mä pääsen kokeilemaan pumppausta jossain välissä, niin laitoimme ukolle 40ml pulloon (en ollut yhtään varma, että paljonko sitä menis kun imetyksen jälkeen antanut 10-20ml päälle!) ja sehän loppasikin sitten sen kaiken! Mulla on rinnanpäät ihan ruvilla jo nyt, rintakumistakaan ei siihen kipuun oo enää kauheasti apua... Imetysasentoa- ja otetta on vähän hankala saada hyväksi, kun nännit on niin kovin matalat, että ton pojan kiljuva nälkä ja otteen etsiminen on hankalaa...
Eli näin se arki vihdoin koitti meillekin, tosin mä oon edelleen ihan tylsistynyt, kun poika tietysti nukkuu vielä niin paljon. Mulla hormonit kuitenkin aiheuttaa sen, että katkonaista unta 5-7h vuorokaudessa on ihan riittävästi mulle, vähemmälläkin pärjäis helposti! Hölmöä, koska nyt vielä voisi nukkua! Tänään ajattelin nauttia rauhasta ja antaa isin ja pojan leikkiä enempi keskenään... jos ei olis noin pirusti pakkasta (-20c) niin olisin ehkä halunnut lähteä kävelyllekin ihan keskenäni! :D
Ilokaasu jeesas jonkun hetken, sitten piti pyytää epiduraali, jonka avulla kestinkin hyvin ja kai vähän jopa torkahdin, jossain välissä kätilö tsekkas kohdunsuuta ja totes, että ollaan sit kuulemma täysin auki! Tässä vaiheessa kai puhkaistiin kalvot, ellei sitten jo aiemmin? (Mä en saanut vielä synnytyskertomusta, niin en oo ihan varma) Eli homma eteniki ihan älyttömällä vauhdilla ja mua alko jänskää, kun kätilö totes, että vauvan pää on sitten ihan kova, et ei välttämättä muotoudu kovin hyvin synnytyskanavaan! Eipä menny kauaa, kun kätilö oli poissa huoneesta ja palattuaan kysyi, että mikä olo, niin oli pakko todeta "No joko mä paskon kohta alleni tai sitten sieltä tulee vauva..." Sisätutkimus paljastikin, että vauvan pää on jo "huulilla" et jos ponnistuttaa, niin sit mennään! Lääkärikin tuli käymään paikalla, kun tahtoivat ottaa vauvan päästä näytteen, että onko hällä kaikki ok, ja onneksi oli. Ja pianhan sitä sitten mentiin, ponnistusvaihe kesti vain 9min ja 30.12. klo 3.09 sylissäni makasikin jo jotain äärettömän ihanaa! Vauva voi heti tosi hyvin, minä itkin onnesta nyytti sylissäni, isi leikkasi napanuoran ja istukkakin syntyi jo 3.15! Kysyin sitten, että pitääkö tikata, johon kätilö sanoi, että haluaa pyytää lääkärin paikalle, kun repeämä oli oikeasti tosi syvälle alas ulottuva. Lääkärin tultua todettiin, että vuoto hieman tyrehtyy, mutta lihakseen asti repeämä on, että eivät sitä paikkaa siinä, vaan odotetaan aamuun ja mut kursittaisiin kokoon leikkaussalissa! Tässä vaiheessa en edes muista tajunneeni asiaa, ei sattunut, vaan olin onnellinen, kun saimme vauvan heti syliin ja rinnalle, nopeasti ihmetellessä meni 1,5h jonka jälkeen kätilö tuli ottamaan vauvan pesuun ja mittauksiin (51 cm ja 3745 g). Vauva sai apgareista pelkkiä kymppejä, ja oli kyllä todella hyväkuntoinen ja reipas jo alusta alkaen! Ja niin kauniin värinenkin, muodoissa pienet virheet oli ihan vähän synnytyksessä litistynyt pää, lurpalleen kääntyneet korvalehdet ja vähän sisäänpäin kääntynyt oikea jalkaterä (nekin olivat tänään kotiinlähtötarkastuksessa palautuneet ihan normaaleiksi).
Synnytyssaliin hälinän laskettua tuotiin isille ruokaa, mä en tulevan leikkauksen takia saanut syödä enkä juoda mitään. Sitten meidät siirrettiin synnytysosaston lepohuoneeseen, jossa kaikki kolme käytännössä vain nukuimme ja keräilimme voimia. Isi otti perheensä suojaansa, hoiti äidin ja vauvan ja oli ehdottomasti parasta tukea kaikessa! Meitä ei siis siirretty osastolle, kun odotimme leikkaussaliin pääsyä, minkä aika koitti vasta pitkän odotuksen jälkeen puolilta päivin. Mut vietiin leikkaussaliin, isi ja vauva lähtivät lapsivuodeosastolle, jossa he viettivät hyvin pitkälti sen päivän keskenään. Leikkauspöydällä muistan tunteneeni vaan ihan älyttömiä kipuja koko alakropassa, siellä salissa pyöri hirveästi ihmisiä, vieraat ihmiset huikkailivat mulle onnentoivotuksia ja pian anestesialääkäri tulikin laittamaan tän mamman untenmaille.
Leikkaus suoritettiin ja heräämöstä on seuraavat muistikuvat, kun hoitsu tuli sanomaan, että lähdetään osastolle. Tommi tuli myös hakemaan mua sieltä ja olin edelleen aika häkeltynyt ja hölmistynyt. Isi oli oppinut paljon vauvanhoidosta ja he olivat olleet urheita yhdessä pojan kanssa äidin ollessa muualla, joten sai tuore isäkin tulikasteensa sitten ihan samantien :) Muistan ihmetelleeni sitä varmuutta, jolla mies vauvaa käsitteli ja hoiti jo sinä iltana, vaikka vauva oli ensimmäinen vastasyntynyt hänen sylissään koskaan!
Mä siis menetin synnytyksessä aika paljon verta, mutta missään vaiheessa en tahtonut lisäverta annettavaksi, kun ei ollut ihan pakko. En oikeastaan edes ollut "tajunnut" kuinka vakava tilanne oli jopa ollut, anestesiatokkurassa muistan jonkun hoitsuista sanoneen mulle jotain "sulkijalihasten repeämästä" ja mä olin vaan ihmeissäni. Oma huomio oli vauvassa, ja jo heräämöstä osastolle päästyäni annoinkin ensimmäisille vieraille luvan tulla meitä tervehtimään :)
Vasta seuraavana päivänä, kun mulle tultiin sanomaan, että annetaan tipan vielä olla ja katetrikin jätetään, että aamulla hemoglobiinini oli 88 (mun normi ennen raskautta se 155-160), niin tajusin, että jossain on nyt jotain mätää. Jälleen kysyttiin, että haluanko lisäverta, mutta sanoin selviäväni. Olo oli tietysti vähän heikko, mutta kyllä sitä selvisi. Vauvaa hoidin sen, mitä sängystä kykenin (eli imetys ja tuijottelu), kaikki muu oli miehen ja hoitsujen vastuulla. Jalkeilla olin kahdesti käydäkseni wc-pöntöllä suihkuttelemassa haavaa, silloinkin piti olla joku varmistelemassa ja taluttamassa, etten kuukahda. Iltaa kohden olo kohentui ja uskalsin jo vähän seistä, vielä yöllä kuitenkin soitin yökön tekemään vaipanvaihtoa, kun en ollut ihan varma, että pysyykö mulla tasapaino.
Seuraavana päivänä olisin ollut ihan valmis lähtemään kotiin, mutta eivät päästäneet, kun halusivat pitää mut vielä seurattavana katetrin irrottamisen ja muun takia. Hemppoja ei oo mitattu, mutta väittäisin, et ne on kyllä kohisemalla nousseet, on sen verran erilailla olo! Isi oli meidän kanssa paljon osastolla, vieraita kävi hurjan monta ja vauva ihmetytti meitä vähän väliä suloisuudellaan <3
Tänään 2.1. pääsimme sitten vihdoin kotiin, lastenlääkärintarkastuksessa poika sai hurjasti kehuja reippaudesta ja vilkkaudesta, eikä edes kitissyt pahasti vaikka ei sokeria saanutkaan kuin vähän aluksi! Nyt olemme onnellisesti kotona, vauva on ottanut painoa jo nyt ihan hurjasti ja roikkuisikin tissillä koko aika. Mulla ei oo maidontuotanto vielä ihan ehtinyt mukaan, joten vauva vetää molemmat tissit ja joinain kertoina päälle vielä korviketta! Nyt kotiin tultuamme halusin, että isi saa syöttää ja mä pääsen kokeilemaan pumppausta jossain välissä, niin laitoimme ukolle 40ml pulloon (en ollut yhtään varma, että paljonko sitä menis kun imetyksen jälkeen antanut 10-20ml päälle!) ja sehän loppasikin sitten sen kaiken! Mulla on rinnanpäät ihan ruvilla jo nyt, rintakumistakaan ei siihen kipuun oo enää kauheasti apua... Imetysasentoa- ja otetta on vähän hankala saada hyväksi, kun nännit on niin kovin matalat, että ton pojan kiljuva nälkä ja otteen etsiminen on hankalaa...
Eli näin se arki vihdoin koitti meillekin, tosin mä oon edelleen ihan tylsistynyt, kun poika tietysti nukkuu vielä niin paljon. Mulla hormonit kuitenkin aiheuttaa sen, että katkonaista unta 5-7h vuorokaudessa on ihan riittävästi mulle, vähemmälläkin pärjäis helposti! Hölmöä, koska nyt vielä voisi nukkua! Tänään ajattelin nauttia rauhasta ja antaa isin ja pojan leikkiä enempi keskenään... jos ei olis noin pirusti pakkasta (-20c) niin olisin ehkä halunnut lähteä kävelyllekin ihan keskenäni! :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
