Rakkaus!

Voi hyvänen aika, miten sitä voikaan rakastaa noita kahta pientä pöllönpoikaa niin paljon!

Molemmilla ollut vissiin aikamoisen huono viikko, kiukkua on tässä tuvassa nähty jo jokaisen naamalla (ja ärrimurreja päässyt suusta itse kultakin). Joona osaa kuitenkin edelleen olla aivan hellyyttävän ihana kertoessaan, kuinka paljon äitiä rakastaakaan, ja tuo pikkutirriäinen osaa osoittaa saman asian vastaamalla niin vietävän suloisesti hymyihin.

Oih <3 br="">
(PS. Mä YRITÄN päästä pian kertomaan kaikesta vähän enempikin. Ehkä viimeistään ristäisten jälkeen, mutta paljastetaan sen verran, että nimi on jo tiedossa! ;))

Vauva-arkea

Huhhei, pian on kuukausi mennyt, enkä ole ehtinyt kirjoitella. Ei tää arki oikeasti niin kovin kiireistä ole, mutta ne hetket, kun olisi ollut aikaa jotain naputella, niin olen kyllä puhtaan itsekkäästi puuhaillut kaikkea muuta. Tässä jo etukäteen ennustelen, että tämänkin postauksen teko tulee kyllä vielä keskeytymään ;)

Vauva on ihana ja suhteellisen helppo, mutta tällä kertaa yritän tosissani panostaa imetykseen. Se tarkoittaa tuntikausien tissittelyitä, mikä tarkoittaa kiukkuista esikoista. Vauva vaan on aivan tosi hidas syömään, eikä tilannetta auta se, että mun meijerit elää jollain puolteholla ja joudutaan antaa lisämaitoja edelleen. Tosin Joonan aikaiseen verrattuna tissit sentään tuottaa jo jotain, eli joitakin imetyskerroista menee jopa niin, ettei tarvitse nousta heti pulloa etsimään!

Mutta palataan vielä vähän tuonne kuukauden takaisiin... synnytyskertomustahan mä en sitten näemmä kunnollisesti koskaan saanut kirjoitetuksi, tuo fb-synnytys toki kertoo tärkeimmät. Vesien meno tuntui kyllä aivan epärealistiselta, koska en koskaan kuvitellut, että niin kävisi mulle! Onneksi mitään jättimäisät tulvaa ei tullut, se olisi ollut vieläkin oudompaa! Vesien menoa edelsi siis uimarantareissu mun "lapsuudenmaisemiin", Siikajärvelle, jossa on aivan ihana pieni ja intiimi ilta-aurinkoa säteilevä rantsu. Siellä ollaan mun lapsuus puljattu, ja samassa rantsussa Joona pääsi ekaa kertaa uimaan, ollessaan silloin vasta reilu puolvuotias. Tärkeä ranta ollut jo aiemmin, ja nyt siitä tuli vielä jollain tavalla spesiaalimpi! Itse en rannalla uskaltanut uida, uittelin vain jalkojani ja vahdin tätä pikkuvesipetoa:

Kotipihassa noustiin autosta ylös, ja silloin tunsin ensimmäisen hulauksen. Määrä ei kuitenkaan ollut niin merkittävä (ja koska tähän loppuraskauteen liittyy erinäisiä vuotoja noin muutenkin), että olisin tästä jotenkin "säikähtänyt". Ajatus lapsivedestä toki kävi mielessä, mutta en Tommillekaan mitään sanonut. Lähdettiin vielä yhdessä iltakävelylle Siwalle, Joona reippaasti pyöräillen ja minä maailman hitaimmin laahustellen. Lisää lorahduksia, ja ajatus alkoi itsellä valjeta, se olisi sitten menoa! Skeptisyyttä siltikin vielä oli, koska viikkoja oli vasta tasan 38! Lähdin kuitenkin kävelyltä kotiin ennen poikia, ja kerroin soittavani Jorviin, josta tosiaan saatiin käsky käydä näytillä. Siinä vaiheessa ei auttanut kuin soitella Joonalle lapsenvahtia, ja onneksi lähellä asuva pikkusiskoni oli käytettävissä. Edellisestä postauksesta selviääkin, että Jorvissa tosiaan vahvistettiin vuoto lapsivedeksi ja alettiin tehdä suunnitelmaa synnytykseen. Mä itse en halunnut käynnistettävän, se olisi ollut jotenkin aivan kamala ajatus, joten olin huojentunut kotiin pääsystä. Jännittävät hetket kuitenkin raksuttivat kellossa!

Vesien tiputtelu alkoi siis sunnuntaina, maanantaina oli mun iskän synttärit. Oltiin sovittu jäätelötreffit, jotka olin alkuunsa jo perumassa omalta osaltani. Olo oli kuitenkin sen verran hyvä, että lähdin matkaan, vaikka supistuksiinkin tuli koko ajan enemmän ja enemmän tuntumaa. Jäätelöt syötiin ja laskettiin jossain vaiheessa lapsenvahti-siskonikin kotiin, vaikka Jorvista oli saatu käsky käynnistykseen tiistaiaamulle. Ajatus oli, että siskoni saisi rauhassa rentoutua kotona, ja haettaisiin hänet vasta myöhemmin illalla meille valmiiksi, mutta olotilat alkoivat käskeä lopulta muuta. Supistuksissa tosiaan alkoi olla voimaa ysiltä, jolloin niitä aloin kellotellakin. Oma olotila oli tuskainen, sillä halusin vain nukkua! Pelkäsin, etten millään voi selvitä synnytyksestä niillä univeloilla! Lastenvahdin tultua jatkettiin kellottelua, ja yritettiin saada unta. Mä en juurikaan saanut silmiäni ummistettua kivuilta, ja puolen yön jälkeen alkoi epätoivo tosissaan hiipiä. Olin varma, että ne aivan liian lyhytkestoiset supistukset eivät riittäisi mihinkään, mutta kivut oli niin älyttömät, että en selviäisi sellaisesta kidutuksesta myöskään kovin pitkään!

Tommi käski mua soittamaan Jorviin, vaikka aluksi vänkäsin vastaan, niin lopulta tartuin puhelimeen. Kipujen kourissa en pystynyt edes puhumaan, eikä Tommi osannut edes vastata hoitsulle, että paljonko viikkoja oli kasassa. Uskoakseni kipujen määrä välittyi puhelimen läpi, ja lupa tulla osastolle heltisi. Tuntui todella absurdilta ja epäuskoiselta, ettei supistuksettomassa tilassa tuntunut juurikaan pahalta, mutta aina supistuksen tullessa olin kuolemankielissä. Pelkäsin automatkaa aivan älyttömästi, vaikka kilometrejä ei tästä sairaalalle tule montakaan. Ehdin jo melkein huokaista, kunnes viimeisessä kaarteessa helvetti repesi ja supistus yltyi yltymistään. Muistan, kuinka Tommi kaarsi sairaalan parkkikselle ja mä revin vyötä ja ovea auki jo vauhdissa - mutta liian myöhään. Muutama kirosana saattoi kaikua sairaalan pihassa sillä hetkellä, kun mä en kivulta kyennyt edes nousta autosta! Tommi-raukka yritti vielä tulla avuksikin, mutta ei siinä auttanut kuin toivoa supistuksen menevän ohi.

Tarkkailupuolella otettiin käyrää, ja tsekattiin kohdunsuun tilannetta. Homman todettiin olevan täydessä käynnissä, joten siirryttiin saliin. Ikinä en ole ollut niin kipeä! Olin aivan varma, että mä kuolen, eikä mulla ollut kovin luottavainen olo siinä muutenkaan. Kätilö oli lainassa Naikkarilta, joten osaston paikat oli hänellekin "oudot" ja tavarat hukassa, ja se loi mulle vielä enempi paniikkia. Kysyin myös, että onhan hän varmasti lukenut mun lääkärin kanssa paria viikkoa aiemmin tekemän suunnitelman, jonka hän kyllä sanoi lukeneensa. Kaikki tuntui menevän kuitenkin aivan persiilleen, ainoa, mikä toteutui oli välilihan leikkaus, mutta eipä se paljon auttanut sekään... Toiveissa oli epiduraalin tai spinaalin tilaaminen hyvissä ajoin, mutta sen laittaminen niissä hirveissä kivuissa kesti jotenkin liian kauan ja kaikenlisäksi siitä ei ehtinyt saada kaikkea hyötyäkään, kun synnytys taas eteni aika vauhdilla. Eppari tosiaan leikattiin, mutta repesin silti, ja hetken aikaa kätilö pelkäsi, että joudutaan taas kursimaan leikkaussalissa. Onneksi siltä kuitenkin vältyttiin... Ponnistusvaihe kesti tällä kertaa jopa 19 min, suureksi osaksi johtuen pitkästä supistusvälistä, ja supistusten tehottomuudesta. Kivut oli aivan älyttömät, ikinä en ole mitään niiin hirveää kokenut! Olisin toivonut voivani liikkua, mutta käytännössä koko sairaalassaoloajan olin kytkettynä johonkin laitteisiin, enkä päässyt liikkumaan - liike olisi ollut ainoa asia, joka niissä supistuksissa olisi edes vähän auttanut :/
Kun vihdoin sain vauvan rinnalle, niin toivoin vain voivani nukahtaa! Rakkaus pientä tyttöä kohtaa syttyi kylläkin heti, mutta jotenkin edeltäneet pari tuntia olivat olleet niin kaaosta, että muistan olleeni aivan pihalla... Hetken lepuuttelun ja tissittelyn jälkeen sain kuitenkin kokea jotain, mitä en Joonan synnytyksessä päässyt kokemaan; horjuville omille jaloille ja suihkuun! Pelottavaahan sekin oli, mutta toisaalta aika voimaannuttavaa, koska Joonan synnytyksen jälkeen meni pari vuorokautta, ennenkuin sain nousta sängystä. Vauva mitattiin ja punnittiin, kapaloitiin ja annettiin isille suukoteltavaksi. Me saatiin vähän aamupalaa syödäksemme, ja pian siirryttiinkin sitten lapsivuodeosastolle.

Tällä kertaa osastolla Tommi ei ollut meidän kanssa hirveän pitkään, vaan se lähti nukkumaan kotiin ja mä toivoin unen vievän myös mut. Vauva tuhisi suloisesti omassa kopassaan ja mä olin niissä adrenaliinirusheissani aivan virkeä! Eka päivä kului vastaillessa miljooniin tekstareihin ja odottaessa, että saisin Joonan ja Tommin vierailulle! Joona oli vauvaa kohtaan heti ensihetkestä alkaen aivan ihana, niin hellä ja rakastava! Mun sydän meinas pakahtua rakkaudesta! Ja mikä ihaninta, voin edelleen näin kuukaus myöhemmin sanoa, että se on samanlainen edelleen. Jos Joona on jossain käynyt, ja me on vauvan kanssa oltu kotona, niin Joonan ensimmäinen kysymys on, että missä vauva!

Me oltiin sairaalassa vauvan kanssa pari päivää, keskiviikkona oisin ehkä jo halunnut kotiin, mutta jotenkin sitä unohtui pyytää, eikä meille sitä ees ehdotettu.. toisaalta sairaalassakin oli ihan hyvä olla, vauva ja minä harjoiteltiin imetystä ja tuskailtiin kuumuutta. Kenguruhoidossa vauva oli paljon, ja tissiä tarjosin jatkuvasti. Siitä huolimatta jouduttiin lisämaitoa ruinaamaan, ja jälleen siihen suhtauduttiin niin nuivasti, että en tarpeeksi ahkerasti sitä pyytänyt... Torstaina kun oli kotiinlähtötarkastus niin selvisi, että vauvan bilirubiniarvot on koholla ihomittauksesta, paino tippunut syntymästä jopa 9.2% ja sydämestä kuului sivuääni! Näistä huolimatta päästiin kotiin, mutta perjantaina piti palata takaisin... se vuorokausi oli kyllä aika kamala, kun olin niin vihainen itselleni, etten ollut vaatinut vauvalle enempi korviketta, vaan yritin muka pärjätä imettämällä. Vauva oli siis kuivahtanut, eikä ihmekään siinä kuumuudessa! Lisämaitoa kun kotona sai, niin huomasi, että paljon paremmin se jaksoi ja äänikin oli erilainen. Perjantain kontrollissa painoa oli tullut hippunen lisää, eli lisämaidottelu tuotti tulosta. Myöskään sivuääntä ei enää kuulunut, lääkäri epäilikin sen johtuneen mahdollisesti siitä kuivahtamisesta. Biliarvot jouduttiin käydä vielä labrassa tsekkaamassa, labratulos oli 230, joka on korkea (ja sen kyllä vauvan keltaisuudesta huomasi) mutta ei vielä niin kova, että oltaisiin takas osastolle jouduttu.

Alkupäivät sujuikin sitten vauvan keltaisuutta "pelätessä" ja tarkkaillessa, mutta ahkeran maidonjuottamisen avulla sekin saatiin kuriin. Maanantaina käytiin ekalla neuvolakäynnillä koko perhe yhdessä, ja saatiin edelleen käsky jatkaa lisämaidottelua. Tässä vaiheessa mulla oli omat maidot vasta nousseet, joten ei ihmekään, että vauva ei pelkällä tissillä pärjännyt! Muutoin vauvalla kuitenkin kaikki hienosti, ja pituutta oli kasvanut hurjasti! Kotona vertailin mimmin ja Joonan neuvolakortteja, ja ihan yhtä hitaasti se Joonankin paino silloin nousi, kun energiat meni pituuskasvuun, joten oma huoli hälveni. Paino saatiin yli syntymämittojen vihdoin kolmessa viikossa.

Loppuun vielä pari kuvaa, ja lisää kuulumisia kun taas ehdin! (Joona lähti tänään mummon ja papan mukana mökille pariks päivää, joten ehkäpä tätä aikaa vielä tässä löytyy ;))