) ja verenpaine. Lääkäri teki sisätutkimuksen, jossa tsekattiin, että kohtu yms on kunnossa. Tommikin oli mukana neuvolatädin luona, mut lekurihuoneeseen menin yksin, enkä tahtonut kuunnella sydänääniä, kun Tommi oli oven toisella puolella eikä mun kanssa siinä.Iltapäivällä oli sitten 2. ultra, kun viimeksi näytti tosiaan pienokainen turhankin pieniltä ja piti saada täsmennystä LA:n. Ensin yksi kätilö yritti vatsanpeitteiden läpi, sitten sisätutkimuksena, ja jonkun aikaa puuhattuaan (hädintuskin mitään sanoikaan!) totesi, että taitaa olla ehkä vähän turvonnut ja tahtoo tähän kyllä lääkärin mielipiteen. Lääkäriä ei löytynyt siihen hätään, joten kätilö tuli pyytämään, et laitan vaatteet niskaan ja et odoteltais sellanen 30-45min, et lääkäri saa toimenpiteen valmiiks ja on vapaana. Yritin kysellä hänen mainitsemasta turvotuksesta, mutta kovin vähän mitään sanoi. Pelonsekaisin tuntein odottelin, Tommi vieressä yritti rauhoitella... Se oli todella hirveetä, kun ei tiennyt, että mitä pitäisi ajatella! Yritin lohduttautua, että ainakin beibe on liikkunut ja sydän löi... kromosomipoikkeavuuksilla ei olisi tosiaan niin suurta merkitystä, vaan lapsi silti olisi tervetullut ja rakastettu.
Tunneilta tuntuneen odottelun (oikeasti meni puolisen tuntia) päästiin sitten toiseen huoneeseen tapaamaan lääkäriä, ja mukana oli toinen kätilökin. UÄ-laitteisto oli kuulemma sairaalan paras, mutta enempi mun (ja Tommin..) mielestä edellisessä oli käyttäjässä vikaa
Hiljalleen saatiinkin sitten meidän Viikkaria näkyville, mutta ilmeisen syvälle pakoon kaveri pyrki uimaan :D Päätä ei olisi ensi alkuun malttanut tuoda ollenkaan kuvattavaksi, mutta yritysten ja nyytin liikkumisen jälkeen saatiinkin sitten tosi tarkkaa kuvaa! Myös sydänäänet kuultiin, ensimmäistä kertaa tosiaan! Vauvan näkeminen ruudulla, sydänäänet ja kaikki se jännityksen purkautuminen merkkasi - kuten arvata saattaa - hyvin paljon kyyneliä! Koko matkan labraan verikokeisiin mennessä mä vaan tuijottelin niitä kuvia haltioituneena ja puristin niitä sydäntäni vasten. Ekaa kertaa ajattelin "Äitin oma kulta"!
ONNEKSI kaikki oli sitten kunnossa. Meidän pienokainen oli 47mm pitkä ja pään ympäryskin liki 2cm. Sydän hakkas reippaasti ja sikiö meuhkas käsillään ja jaloillaan ja llilluskeli ympäriinsä! Taitaa olla äitiinsä tullut, sukeltajan lapsi! Nähtiinpä myös pepunheiluttelua, ja siellä oli sellainen jännittävä pieni uloke vauvan jalkojen välissä, josta lääkäri totesi, että kyllä tuo jo suurella todennäköisyydellä antaisi osviittaa jo pojasta! Varmahan asiasta ei voi olla, mutta meille kelpaa tämäkin epäily! Varmuuttahan ei koskaan voi ultrasta saada missään vaiheessa. Ehkä vähän salaa ollaan poikaa toivottu, Tommi vielä vähän vähemmän salaa välillä :D
Olen edelleen ihan liikutuksen vallassa ja kyynelet valuu, onnesta tietenkin! Ei taida tämän illan toiminnoista tulla muutoin mitään, kun ajattelen vaan nyyttiä ja tuijottelen kuvia. Ei uskoisi, kuinka tarkkoja kuvia jo tuollaisesta miniskidistä voi saada! On kuvia, missä näkyy kasvot ja vartalo sivulta, näkyy jalkapohjaa ja sitten on todistusaineisto myös siitä oletettavasti miehen merkistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti