Heinäkuu on täällä!

Käsittämätöntä. Nyt on se kuukausi, jolloin musta tulee kolmen lapsen äiti. Heinäkuu. Heinäkuu. Heinäkuu vuonna 2015. Ihan hullu ajatus, edelleen!

Vauva on nyt täysiaikainen, eli hän olisi kypsä kohtaamaan maailman. Mulla on ollut äärimmäisen ristiriitaiset odotukset, kun esikoinen syntynyt pari viikkoa lasketun jälkeen ja toka taasen pari viikkoa ennen laskettua. Pääni puhki oon mietiskellyt ja tuuminut, että mikähän tämän todennäköisyys nyt sitten on? Eipä näitä asioita tietenkään voi etukäteen tietää kukaan muukaan, mutta oishan se kiva, jos ois kahden kokemuksen jälkeen jonkinlaista osviittaa... Asiaa ei auta myöskään se, että oma rakas äitini ei tietenkään muista, miten me kolme hänen lapsistaan ollaan synnytty suhteessa laskettuihin. Musta se on tuuminut, että kaipa se laskettuaika oli joskus joulun tienoilla (olen syntynyt 29.12.) ja hän oli sitten jo raivonvallassa peseskellyt mattoja. Himpura, sillä tiedolla jotain jo vähän tekis myös, että miten äidillä hommat on menneet, mutta eipä niitä tietoja nyt oikein mistään saa kalasteltuakaan.

Tää raskaus on ollut vähän erilainen kuin kaksi edellistä. Tässä mulla ei oo ollut minkäänlaista aavistusta siitä, että kuka tuolla vatsanahkoissa mahtaa lymytä. Sukupuolesta ei oo saatu edes "hyvää arvausta" eikä mun äidinvaistoni nyt kerrankin sitten suostu antamaan minkäänlaista arvioita! Joonastahan tiedettiin "vahingossa" jo ekan niskapoimu-ultran auliin tarjonnan johdosta, että kuka siellä kasvaa, Saanasta arviota ei saatu, mutta mulla oli vaan maailman vahvin olo itsellä, että sen oli oltava tyttö. Tämä raskaus taas ei ole antanut viitteitä kummassakaan ultrassa. Hämmentävää! Mä en oo ite osannut ollenkaan asennoitua tähän, en ostella mitään juttuja, kun ei oo ollut tietoa. Varmaan 90% veikkaajista on olleet sitä mieltä, että se on takuuvarmasti tyttö. Osa on mahan muotoa katsellessaan tuuminut, että oiskohan poika? Mä itse en oo muistanut edes neuvoloissa kysyä, että mitä lukeamia sykkeet huitelee. Ehkä kuukausi sitten muistin vasta alkaa tarkkailla niitä sykkeitä ja mahanmuotoakin, silloin mulle tuli semmoinen olo, että noinkohan se nyt ois sitten poika. Joonan sykkeet veteli mahassa aina semmosia 130-140 lukemia, Saanalla oli huomattavasti korkeampaa 150-160 käyrää. Tää on ollut aika pitkälti tota 130-140 luokkaa. Ja vatsa on malliltaan semmoinen perinteisempi poikamaha muutenkin.

Oireet on olleet tästä huomattavasti erilaiset kuin edellisistä, eikä muutenkaan mikään oo tuntunut menevän samalla kaavalla. Nyt ihan lopussa on ollut ihan älyttömiä kipuja, mutta ne on ollut tosi erilaisia kuin noista kahdesta aiemmasta. Pääsääntöisesti johtuen varmaan siitä, ettei tää vauva oo selkeesti vielä laskeutunut tonne lähtökuoppiin, joten se ei myöskään murskaa mun lonkka/häpyalueen luustoa. Onneksi tämäkin on kuuliaisesti killunut pää alaspäin jo hyvän tovin, eikä sieltä oo perätilaan edes hilautunut, vaikka kertaalleen jo hieman sen möyrintää "pelkäsin". Tänään mulla oli aamusta neuvola, ja aamu oli ihan todella takkuinen. Itkin kipujeni takia varmaan vartin, samalla kun yritin laittaa sukkaa ja housuja jalkaan. Se tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä. Olin ajatellut itse ajaa neuvolaan (oma lähineuvolahan ois tossa 100m päässä, mutta siellä on kesätauko..) ja neuvolan jälkeen olin suunnitellut käyväni vielä yksikseni kaupassa tekemässä vähän vauvahankintoja ja ostamassa "isosisarusyllärit" lapsille valmiiksi. En kuitenkaan voinut kuvitellakaan, että niiden kipujen kanssa olisi rattiin mennyt! Kipupiikit on aivan jäätäviä, multa on paristi tippunut esinekin kädestä, kun on oikein vihlassut. Ja tää kipu ei todella oo ollut mitään, mitä edellisissä ois ollut, vaan joku omituinen viiltokipu alavatsalla.
Neuvolantäti siis kysyi tietysti heti ensimmäiseksi, että miten jakselen. Siinä kiputuskieni keskellä pärähdin spontaanisti itkemään aivan valtoimenaan ja valittamaan kipujani. Taisi täti hieman säikähtääkin! Ei siis ollut edes se "oma täti" vaan kesäsijainen, joten aika puskista taisi mun kohtaus tulla. Yritin mä sitä siinä pahoitellakin, mutta onneksi se oli empaattinen ja rauhoitteli. Tsekattiin kaikki normaali siinä käynnillä ja se suostutteli mut, että laittaa lähetteen ja menisin käymään äippäpolilla varmistamassa, että kaikki on ihan ok.

Kävin välissä kotona syömässä ja sitten Tommi ja lapset heitti mut vielä Jorviin. Joona kysyi, että minne ollaan menossa ja kerrottuani määränpään se alkoi jo toiveikkaana kysellä, että meenkö mä nyt synnyttämään sen vauvan! Pieni isoveli on aivan tohkeissaan tulevasta pikkusesta, ihana Joona! Sanoin, että en mä vielä synnyttämään mene, mutta lääkäri kattoo, että vauvalla on kaikki hyvin ja sitten mä tulen vielä kotiin.
Synnärillä ei ollut ruuhkaa, pääsin nopeasti sisään. Mukava kätilö otti käyrää ja manaili meidän liikkuvaista epeliä, joka karkaili jatkuvasti anturin alta. Lopulta saatiin käyrät piirtymään ja mä pääsin odottelemaan lääkäriä. Lääkäri kutsuikin sitten tarkistettavaksi, teki sisätutkimusta ja ultraili. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin tarkastuksessa kaikki oli vielä ollut "kypsymisen alkutaipaleella" ja nyt yhtäkkiä kohdunkaulaa ei ollutkaan kuin ehkä sentin verran jäljellä ja suu oli auki 2-3cm! Kääk!

Ultralla myös katteli ja pyöritteli vauvan mittoja. Sieltä ne "huolestuttavat" uutiset sitten löytyikin. Vauva vastasi kokoarvioltaan päälle lasketunaikaista, eli jopa kolmisenkin viikkoa isompaa! Tän hetken painoarvio oli jo 3.9kg! Se on ihan hurjasti! Noi edelliset on molemmat syntyessään olleet sen 3.7kg ja tää olis nyt jo sen yli! Toki noilla aiemmilla on ollut sama paino, vaikka raskausviikkoeroa niissäkin oli 4 viikkoa. Lääkärikin lohdutteli, että ei tuo nyt vielä mikään ihan kiveenhakattu tieto ole, että se on vaan arvio, joka voi toki kovasti heittääkin. Kyllä mulla silti tuskanhiki nousi... Lääkäri totesi, että kerran paikat on näin kypsiä, niin hänen oma kantansa olisi, että synnytystä voisi harkita myös käynnistettäväksi. Ei ihan vielä, mutta ilmeisesti ennen laskettua kuitenkin. Luojan kiitos balong ja cytotec ei oo enää vaihtoehtoja tässä kypsyystilanteessa, vaan kyseessä olisi sitten kalvojen puhkaisu, joka olisi kuitenkin suht hellävarainen tapa. Lääkäri vie mun tilanteen huomiseen lääkärien kokoukseen, jossa tekevät näitä päätöksiä lääkäritiiminä yhdessä ja soittaa mulle sitten sen jälkeen, että mihin lopputulokseen päätyvät. Taas tässä näemmä käy näin, että ilmeisesti aloitetaan kilpajuoksu aikaa vastaan, että syntyykö vauva itse vai pitääkö käynnistää! Molemmat edelliset on kuulleet illalla sanat "aamulla käynnistetään" ja päättäneet sitten yön aikana spontaanisti startata ihan itse.

Mutta kuultiinpa siellä ultran myötä jotain muutakin jännää. Lääkäri ultratessaan kysyi, tiedänkö sukupuolen. Kerroin, ettei ole selvinnyt, mutta ottaisin kyllä tiedon vastaan. Ja siinä ne sitten oli ruudulla, pienen vauvan kivekset! SE ON POIKA!