It's a boy!

No mutta! Väärän hälytyksen jälkeen onkin sitten tullut se oikea hälytys, eli poika on maailmassa!

Aikamoista hässäkkää tämä elo ja olo, ja blogia kun ei oikein päivitellä edelleenkään tuon puhelimen näytöltä, niin jäänyt tällainen pieni epäolennainen asia tänne päivittämättä.

Edellisen postauksen jälkeen koitti se yliaikaiskontrolli torstaina 9.7. Mentiin Jorviin äippäpolille ja tavattiin uusi lääkäri. Sympaattinen ja ihana, ei pelottanut siinä tilanteessa. Tutki ja mittaili, sitten totesi, että kyllä tämä nyt vaan näyttää siltä, että aika iso poikanen siellä tosiaan on kasvamassa ja kehittymässä. Painoarvioksi sille päivälle antoi 4-4.5kg. Itkuhan siinä tuli ja tuumailun jälkeen olin itsekin sitä mieltä, että järkevintähän se taitaa olla käynnistää, koska alateitse synnyttäminen oli mun oma ehdoton toive. Alatutkimuskaan ei antanut juuri toiveita vielä siinä vaiheessa, samat pari senttiä auki ja kaulaakin sentin verran, voi rähmä. Lähdettiin kotiin odottelemaan, että perjantaina puhelin soisi ja meille kerrottaisiin, että milloin alkaa tapahtua.

Illalla oloni oli levoton ja supistelutkin hieman yltyivät. Yöksi otin jo särkylääkettä, koska jomotteli ja kolotteli ja muitakin erinäisiä enteitä oli ilmassa. Aamulla kuitenkin heräsin, juuri ennen kuin kello yhdeksältä puhelin soi ja Jorvista tuli puhelu. Lääkäri soitti ja sanoi, että he mieluusti sen sitten jo käynnistäisivät ja saisimme alkaa saapua synnärille! Kääk! Joona oli luvattu menevän hoitokaverinsa luokse päiväksi leikkimään, ja kaverusten ikävä oli jo kasvanut niin kovaksi, ettemme hennoneet tätä torpata. Joona meni siis pariksi tunniksi leikkitreffeille ja siinä ajassa hankittiin mun pikkusisko meille lastenhoitovalmiuteen ja mä yritin pitää pollan läjässä. Enpä muista toista yhtä sekavaa aamupäivää, en osannut jotenkin ollenkaan olla! Tommi kävi vielä salilla siinä ja puuhasteli mun mielestä kaikkea epäolennaista, mä pelkäsin jatkuvasti, että jos ei päästä jo matkaan, niin salit ehtivät täyttyä uudestaan ja joudutaan odottelemaan siellä sitten turhanpanttina.
Lopulta yhden aikoihin taidettiin olla Jorvissa, aikamme saatiin odotella aulassa ja ajattelin, että päädyttäisiin vielä käyrille sinne päivystyshuoneisiin. Vaan ei, kätilömme tuli ja sanoi, että sitten siirrytään saliin! Siis heti suoraan vaan toimiin! Mulle sairaalakolttua päälle ja lääkäriä odottelemaan. Lääkäri saavuttuaan teki sisätutkimuksen ja totesi paikkojen jo olevan aika lailla valmiina hommiin, reilu neljä senttiä auki ja kaulaa inasen, eli todennäköisesti synnytys ois ihan itselläänkin lopulta startannut samoihin hetkiin. Siitä vaan kalvot sitten rikki ja pinni vauvalle päähän ja odottelemaan, kellotaulussa oli aika tarkkaan klo 14 viisareiden alla! En oikeastaan edes muista niitä oloja kunnolla, ei sattunut ja vedet eivät hulahtaneet kerralla, vaan tiputtelivat hissukseen. Sydänkäyrä jatkoi kauniina. Parisenkymmentä minuuttia myöhemmin alkoikin sitten jo sattua, supistukset eivät kuitenkaan käyrille piirtyneet. Päästin Tommin syömään, jotta edes toinen meistä olisi järkevästi ravittu. Mulle kätilö olisi hakenut jotain ruokaa, mutta eipä siinä ruoka maistunut ollenkaan!

Parisen tuntia eleltiin suvantoa, kivut yltyivät, mutta jotenkin niiden kanssa kuitenkin pärjäsi. Ilokaasusta olin jo alunperin sanonut, että se ei ole mulle ollut missään määrin luonnollinen tai hyvä kipulääke aikaisemmillakaan kerroilla, enkä kestä sitä kamalaa laskuhumalaoloa, mikä siitä tulee, joten maskit jätettiin tällä kertaa täysin rauhaan. Sitten alkoikin yllättäen sattua enempi, joten kilautus kätilölle ja ilmoitus, että nyt tarvittaisiin jotain jämäkämpää. Anestesialääkäri tuli ja tuuppasi epiduraalipiikin selkään, Ihan kamalaa se ei onneksi tälläkään kertaa ollut, vaikka onnistuikin ikävästi supistus tulemaan juuri kriittisellä hetkellä.

Epiduraali onnistui täydellisesti ja taivas avautui. Ah! Valot himmennettiin ja sain rauhan, lueskelin lehteä ja datailin puhelimella, Tommi kuorsasi salin nurkassa divaanilla (joku osa sentään meni niinkuin edellisissäkin!). Supistukset eivät tuntuneet ollenkaan epämukavilta, vaan olo oli todella raukea. Kätilö kävi kyselemässä olotiloja ja annettiin tilanteen edetä omalla painollaan, ilman sisätutkimuksia. Klo 19 aikoihin kätilö tuli kyselemään fiilistä, silloin päätin käydä vessassa, koska tunsin, että supistukset olivat alkaneet hiljalleen koventua ja pian saattaisi tarvita uutta puudutusta (jonka jälkeen ei saisi taas liikkua heti). Vessareissulla tuli jälleen aika kivulias supistus, mutta se oli ihan ymmärrettävää; epiduraalin olin saanut aika tarkkaan klo 17, ja sen vaikutus on kuulemma 2-3h, eli hiljalleen se alkaisi olla poissa. Kätilö tarkkaili mun vointia vielä aikansa ja kyseli, että pitäisikö uutta puudutusta vielä laittaa, kertoi vuoronvaihdon olevan klo 20, jolloin yövuoroon tulisi uusi kätilö kanssamme jatkamaan. Totesin kätilölle, että voidaan odotella yökköä, niin pärjäillään sitten sillä seuraavalla puudutuserällä jo toivottavasti synnytyksen loppuun, jottei kolmatta enää tarvita. Ihana symppiskätilö toivotti meille hyvät jatkot ja poistui huoneesta. Tommi soitti lapsille kotiin vähän ennen klo 20, jolloin iltapuuhat alkoivat. Sen puhelun aikana muistan, etten todellakaan halunnut enää puhelinta käteen ja toivoin mielessäni, että Tommi pian lopettaisi, koska kivut alkoivat olla aika kovat. Katsoin kelloa, tasan 20.00 eli vuoronvaihto siellä juuri käynnissä. Olo oli kamala! Tommi lopetti puhelun ja huusin, että sen on soitettava kelloa nyt! Olisin voinut murhata puolisoni sillä hetkellä, koska hän sanoi, että kello on aivan vieressäni (alle metrin päässä) - hän ei siis todellakaan tajunnut, että en pysty yhtään mihinkään sillä hetkellä. Lopulta ovelle saapui se sama kätilö, joka oli meitä hoitanut koko päivän ja sanoin, että tarvitsen sen puudutuksen nyt, en kestä enää ollenkaan ja haluan sen ehtivät vaikuttaa, jotta saan reilu nelikiloisen lapsen puskettua maailmaan! Kätilö teki sisätutkimuksen ja taisi hieman järkyttyä itsekin; ei enää aikaa puudutukselle, vaan vauva olisi syntymässä! Ääk! Mulla iski ihan kamala paniikki ja epätoivo, taisin alkaa itkemäänkin, koska olin varma, etten selviäisi. Toinen kätilö saapui paikalle avuksi klo 20.05, ja siinä kätilöt arpoivat, että kumpi hoitaa ja mitä hoitaa ja mitenkäs nyt jatketaan. Mä yritin pyngätä johonkin parempaan asentoon, koska puoli-istuva hirvitti mua ihan suunnattomasti niin ison vauvan kanssa. Kätilö yritti rauhoitella mua parhaansa mukaan. Tilanne oli sillä hetkellä aivan kaoottinen mun mielestä ja seuraavat minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Kätilö sai mut tsempattua rauhoittumaan ja sanoi, ettei ole mitään hätää ja kaikki menee varmasti hienosti, samaan aikaan itse koin elämäni järkyttävintä kipua koko kropassa rinnoista alaspäin. Jostain kuitenkin löysin voimat ponnistaa sitä kipua vastaan, en tuntenut enää mitään vaan hoin mielessäni, että nyt vaan se lapsi ponnistetaan ulos. Ponnistin ja ponnistin, kätilö kyseli supistuksista ja sanoin, etten todellakaan tiedä, milloin supistaa ja milloin ei, koska kipu on aivan kamala. Lopulta onneksi kesti vain 3 tai 4 ponnistusta saada vauva maailmaan, klo 20:15 merkattiin syntymäajaksi papereihin. En edelleenkään voi uskoa, että selvisin, koska muistan sen kivun niin kuumottavana! Se pitkä ja piinaava päivä tuntui todellakin pidemmältä kuin kuuden tunnin mittaiselta pyrähdykseltä!

Synnytyksen aiheuttamat vauriot eivät olleet niin pahoja kuin esikoisesta, ja erilaisia kuin tokasta, mutta tikattavaa riitti. Kolmisen varttia kätilö sai tehdä töitä saadakseen siististi hommat tehtyä, mun suureksi epäonneksi yhdessä kohdassa oli muutaman sentin alue, joka ei vaan suostunut millään puutumaan ja tuntui joka lanka siltä, että joku vetelisi ongenkoukkua herkkien limakalvojen läpi. Toisaalta mulla oli vauva siinä sylissä aika rankan ja kivuliaan synnytyksen päätteeksi, joten jälkikäteen ajatellen ei kai olisi enää ollut mitään valitettavaa.
Vihdoin mun osuuteni ruljanssista oli valmis ja kätilö otti suuren poikavauvamme mittailuihin. Jo ennen punnituksia kätilö sanoi, että on kyllä ihan komean kokoinen karju, etenkin kun viime aikoina hän on hoitanut alle kolmikiloisten syntymiä, joten kontrastikin on aika suuri. Myös istukka oli ihan uskomattoman iso, painoltaan vajaa 900g! Napanuorakin oli niin miehekkään paksu, että Tommikin oli muistavinaan eron edellisten kanssa. Mun kroppa oli siis todella valmistautunut suuremman kaliiberin vauvan kasvatukseen, hui! Puntarilla poika läväytti komeat 4435g, pituutta kätilön oli kuulemma hyvin haastava saada mitattua, kun vauva oli niin kippuralla, mutta vähintään 52cm ja pääkin messevät 38.5cm! Aikamoine möhkäle siis!

Mä pääsin suihkuun ja saatiin sapuskaa, pikkumies kapaloitiin isänsä syliin. Osastolle meidät rullailtiin vasta joskus muistaakseni klo 23 jälkeen, joten Tommi lähtikin aika suorilta sitten kotiin unille. Mä yritin saada olon tasaantumaan ja unenpäästä kiinni. Niin meistä oli tullut kolmen lapsen vanhempia, 10.7.2015 raskausviikkojen ollessa vasta 38+6.